Emäntä Gervaisen ei onnistunut saada muuta vastausta. Silloin hän nauroi, ajattelematta sen enempää koko asiaa.
Kului kaksi kuukautta. Oli ehditty keskikesään. Päivät olivat pitkät ja työtä paljon.
Jean Fadet aherteli kuin uhalla, mutta ei seurustellut työtovereittensa kanssa enempää kuin ennenkään. Usein hän myöskin pysytteli poissa lauantaisista illanvietoista, jotka vuodenajan johdosta muodostuivat muillekin lyhyemmiksi.
Kukaan ei siitä välittänyt Aunettes'issa. Kuka muu kuin kirkkoherra Gratien olisi vaivautunut pyrkimällä pääsemään selville tuollaisen omituisen olennon mahdollisista sieluntuskista? Kun Jean Fadet nyt lähti pappilasta, jätettyään sinne pienen kuukautisen avustuksensa leski Michaud'ille, istui kirkkoherra kauan ajatuksiinsa vaipuneena, sitten hän tyytymättömän näköisenä pyrki vapautumaan noista mietteistänsä, pudistellen valkoista päätänsä.
Mutta vaikka Jean ei ollut avomielisempi kuin ennenkään, ei kirkkoherra enää ahdistellut häntä kysymyksillä. Hän tyytyi puhumaan hänelle hyvin lempeästi niiden olentojen rauhasta, pyhästä ylväydestä, jotka täydellisen kieltäymyksen voimalla ovat kohonneet korkeammalle henkiselle tasolle ja pystyvät pitämään kurissa oman itsensä, häiriintymättömästä ja puhtaasta ilosta, jota sellaisille olennoille tuottaa uhrautuminen muiden hyväksi, niidenkin hyväksi, jotka eivät tiedä, eivätkä koskaan tule tietämään heistä mitään, eivät koskaan voi heitä käsittää.
Ja kun Jean lähti pois, ei hänen mielensä tosin ollut hilpeämpi kuin ennenkään, mutta karaistuneempi.
Elämä meni menoansa Aunettes'issa rauhallisessa työn touhussa.
Mutta ratkaiseva käänne oli lähellä.
* * * * *
Eräänä helteisenä päivänä olivat palvelijat koolla ruokasalissa ja pakisivat minkä mitäkin — tietysti Jean'ia lukuunottamatta — juoden maukasta rypälemehua.