Tänä hetkenä nukkujan huulet aukenivat huokaukseen, ja Gervaise kuuli hänen murheellisena mumisevan unissaan:
— Gervaise, oi Gervaise, oma kultani…
Gervaise! Mitä olikaan hän sanonut? Hänestä hän uneksi! Mutta jopa tuo poikanen olikin hullu, pähkähullu!
Ja emäntä Gervaise kiiruhti pois huoneeseensa, liikutettuna, mutta kiukustuneena tästä liikutuksestaan, ja hän vakuutteli itselleen tuhansin kerroin olevansa onnellinen siitä, että Jean lähtisi kauas, mahdollisimman kauas Aunettes'in myllyltä.
Kun hän seitsemän ajoissa meni alakertaan, olivat kaikki tavallisuuden mukaan jo työssä pelloilla. Talossa ei ollut muita kuin Marion, joka kalisutti kattiloitaan keittiössä, ja Jean Fadet, jonka emäntä Gervaise tapasi ruokasalissa, missä hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, edessään kuppi jäähtynyttä maitoa.
Emännän tullessa sisään hän nousi paikaltaan, ottaen lakkinsa.
— Niin, Fadet-parka, sanoi Gervaise, — meillähän on ero edessä. Miksi sinun pitikin hakea riitaa Jailloun kanssa, joka on niin kiltti poika.
Jean ei puhunut mitään. Gervaise ei hellittänyt vieläkään.
— Kuules, Jean, sanoi hän, — minulle tuli oiva ajatus mieleen. Mene lyömään kättä Jailloun kanssa ja…
Jean pudisti päätänsä.