Ja hän loi Gervaiseen tuollaisen katseen, joka häntä usein oli liikuttanut, — piestyn, mutta yhäti uskollisen koiran kiihkeän katseen. Sitten hän poistui huoneesta kömpelön äkillisesti, ikäänkuin lähtien pakoon.
Kaikki meni entistä menoansa, palvelijat suorittivat tehtävänsä, viittaamatta sanallakaan äskeiseen tapahtumaan, mutta kaikista tuntui olo tukalalta ja oli kuin ajankulku olisi hidastunut entisestään.
Eräänä päivänä pyysi Jean lomaa iltapäiväksi, ja emäntä Gervaise otaksui hänen menevän paikkaa hankkimaan. Illalla sanoi Jean jotain, josta Gervaise oivalsi hänen tavanneen kirkkoherra Gratien'ia, mutta hän ei tiedustellut häneltä asiaa tarkemmin.
Mutta kun Jean viikkokauden kuluttua mainitsi aikovansa lähteä talosta, sanoi hän hänelle:
— Ole täällä vielä viikon päivät, Fadet. Nyt on kova työaika, ja olisin sinulle siitä kiitollinen.
— Varsin mielelläni, vastasi Jean.
Ja hän keskeytti tuskin työtään vastatakseen, ollen kääntämässä sarkaa, johon aiottiin kylvää siementä.
Gervaise kysyi nyt:
— Oletko tehnyt jonkun ratkaisevan päätöksen?
— Olen, rouva.