— Saanhan siellä elatukseni ja muuta en tarvitsekaan.
— Mutta tuo poikahan on sinulle täysin vieras henkilö, sanoi Gervaise, harmistuneena, tietämättään miksi.
— Se on yhdentekevää, sanoi Jean. — Hänellä on äiti, joka häntä tarvitsee, mutta minä olen yksin. Siksi tuntuu minusta oikeammalta, että hän palaa kotiin ja minä menen sinne. Tuo tuuma tuli mieleeni, miettiessäni mitä minun oli tehtävä.
Jean Fadet pyyhki otsaansa, josta hiki valui virtana, ja ryhtyi jälleen jatkamaan työtänsä. Emäntä Gervaise pyöritteli hermostuneesti kädessään kukkaa, jonka hän oli poiminut kulkiessaan erään saran ohi.
— Kuules, Jean, sanoi hän äkkiä, — minusta tuntuu raskaalta antaa sinulle ero kuin millekin muukalaiselle, sillä olethan aina ollut täällä kuin lapsena talossa. En vaadi sinulta muuta kuin että koetat elää sovussa Jailloun kanssa… Tahdotko jäädä tänne?
Jean loi katseensa maahan, silmäillen suuria multakokkareita, joissa kiemurteli pitkiä onkimatoja. Vaiettuaan hetken hän kohotti päänsä ja lausui:
— En, rouva. Kiitän teitä, mutta on parempi että lähden.
— Kuten tahdot, vastasi Gervaise kuivahkosti.
»Hän on oikeassa», ajatteli hän. »On parempi, paljon parempi että hän lähtee.»
Tuikealla liikkeellä hän pyyhkäisi pois pienen kyynelparin, joka valui pitkin hänen poskiansa.