»On mahdoton, täysin mahdoton ymmärtää tuota Fadet'iä», ajatteli hän.
Emäntä Gervaise otti käsityön koppaansa ja istuutui akkunakomeroon, päättäen olla ajattelematta Jean'in aietta, mutta hän ei päässyt sittenkään rauhaan mietteiltänsä. Hän muisteli yhteisiä illanviettoja, tanssiaisia majatalossa, käyntiänsä pappilassa, sitten tuota tappelua ja lukemattomia muita seikkoja, jotka kilvan pyrkivät hänen mieleensä, niin että huone tuntui olevan muistoja tulvillaan.
Ja jostakin syystä, — varmaankin siksi, että hän säälien ajatteli Jean Fadet'in yksinäisyyttä ja turvattomuutta, hänen mielessään heräsi ajatus, että hänkin oli yksin maailmassa, että hänen velvollisuuksien täyttämä elämänsä sentään oli sisällyksetöntä ja että hänellä oli syytä kadehtia noita nuoria tyttöjä, jotka sunnuntaisin tulivat kirkolle niin ylpeinä sulhonsa rinnalla.
Ken tulisikaan olemaan hänen sulhasensa? Jacquin Baudrukö vai Marcellin Vannier — vai joku muu noista monista, jotka olivat tarjonneet hänelle arvossapidettyä nimeä ja kunniakasta asemaa?
Viettää nuoruuden päivät rakastettunsa kanssa ja vanheta rinnan hänen kanssaan, työskennellä yhdessä, toisiansa auttaen, ja illoin istuskella kotoisen pesävalkean ääressä, pienten päitten ympäröimänä, alkaa elämä uudelleen, jakaen lapsillensa mielensä ja sydämensä parhaita aarteita, ja odottaa sitten yhdessä kuolemaa, muistoista rikkaina, se olisi onnea, velvollisuuksien täyttämisen, Jumalan siunauksen suomaa onnea!
Ulkona paistoi aurinko. Avoimesta akkunasta kuljetti tuuli kukkastuoksua huoneeseen. Lehtevässä plataanissa piti kerttu laulajaisia. Kuunnellessaan noita säveleitä alkoi emäntä Gervaise lempeästi mumista tuon paimenen valitusta, joka tahtoi omistaa elämänsä kullalleen aina kuoloon saakka.
* * * * *
»Emäntä Gervaise pysyy ilmeisesti heltymätönnä Fadet'iin nähden!» ajateltiin seuraavina päivinä, ja totta olikin että hänen käytöksensä sekä Jean'ia että muita kohtaan oli muuttunut aikaisemmista ajoista. Hän oli välinpitämätön, melkein synkkä, usein ärtyisäkin ja ikäänkuin tykkänään jonkun mietteen vallassa, jonka laatua kukaan ei voinut arvata.
Oli ehditty toisen viikon päähän, — Jean'in oli määrä lähteä kello viideltä. Haluten liikuskella lähti Gervaise aamiaiselle erään serkkunsa luo, ja paluumatkalla hän pysähtyi pappilaan. Hänellä oli mukanaan kirkkoherralle sievä koppa täynnä tuoreita munia.
Kirkkoherra otti hänet vastaan tavalliseen lempeän ystävälliseen tapaansa. He keskustelivat ensiksi sääsuhteista, mutta sitten sanoi Gervaise äkkiä, hiukan tuikealla äänellä: