— Tiedättehän te, kirkkoherra, että Jean lähtee meiltä pois?
— Tiedän kyllä, vastasi tuo oiva mies tyynesti, — olen tavannut Jeania.
— Ja te hyväksytte hänen päätöksensä?
— Kyllä, emäntä Gervaise, minä hyväksyn sen, sanoi pappi vakavasti. — Tuo päätös on kaunis teko, ja kuinka luonnolliselta se tuntuukaan hänestä, joka sen aikoo suorittaa, — niin luonnolliselta, että minun täytyy tunnustaa etten rohjennut sitä kovin kehuakaan, peläten siten himmentäväni tuon uhrauksen ylvään puhtauden. Ensi kerran minun onnistui, kenties hänen sitä tietämättään, ottaa selkoa siitä, mitä tuon lapsiparan mielessä oikein liikkuu. Olin sanonut teille, että Jean Fadet'illa on hyvä ja rehellinen sydän, mutta nuo sanani olivat liian laimeat… minun olisi tullut sanoa, että hänellä on ylevä sydän!
Emäntä nakutteli hiljaa kengänkärjellään lattiaa.
— Teillä on parempi onni kuin minulla, herra kirkkoherra, sanoi hän, — kun olette voinut tutustua hänen sisäiseen olentoonsa, sillä minä puolestani en tiedä mitään hänen luonteestansa. Haluaisin kernaasti tietää, mitä te ajattelette hänen riidastaan Jailloun kanssa. Jaillouhan on sellainen kiltti poika, peräti lauhkea luonnoltansa…
— Sallitteko minun tehdä hiukan arkaluontoisen kysymyksen, emäntä Gervaise! Onko tuo huhu tosi, joka tietää kertoa teidän aikovan mennä avioliittoon Jailloun kanssa?
Gervaise oikaisihe tuikealla liikkeellä.
— Jailloun kanssa! sanoi hän, suunniltaan närkästyksestä. — Jailloun kanssa! mutta sehän on sulaa mielettömyyttä… ja jos sitä kysyisi minulta joku toinen kuin te, herra kirkkoherra… Vakuutan, että se on pelkkää valhetta…
— Olin kyllä hiukan ihmeissäni tuosta uutisesta, puhui vanhus säyseästi. — Ei silti, ettei kunnon palvelija, jonka rikkautena on hänen tarmonsa ja työkuntonsa, ansaitsisi saada teitä vaimoksensa, mutta, nähkääs, juuri Jaillou… tuo Jaillou-parka, eikös hän ole hiukan…