Pierretten ilme kävi perin hämmästyneeksi.
— Minäkö! ihmetteli hän. — Mutta täti hyvä!
Nopeasti hän sitten jatkoi:
— Miksi te oikeastaan olette suutuksissanne, rakas täti? Te tiedätte varsin hyvin, ettei Marcelle ole niitä tyttöjä, jotka ken hyvänsä saa ansoihinsa mairitteluillaan! Mitä haittaa siitä siis on, jos tuo nuori mies haluaakin naida hänet?
— Olet oikeassa, myönsi rouva Charlier, puolittain vastahakoisesti.
— Te tiedätte, jatkoi Pierrette, — että nuoret tytöt, joilla on rahaa, väliin saavat hurjan paljon ihailijoita. Mitä minä puolestani toivon? Sitä, ettei Marcelle välittäisi noiden myötäjäismetsästäjien ihailusta! Te puolestanne katsotte suotavaksi, että hän kävisi köyhästä kuin Job — taikka minä, — tietääksensä miten hänen on arvosteltava tanssiaistuttavuuksiensa kohteliaisuutta. Mikä on lopuksi meidän kummankin vakaumus? Se, että Marcelle on liiaksi arvostelukykyinen, tehdäksensä typerät naimakaupat… Näette siis että olemme tähän asiaan nähden yksimielisempiä kuin koskaan ennen!
Hän lausui tuon kaikki niin herttaisella hilpeydellä ja oli niin ilmeisesti oikeassa, että rouva Charlier tunsi leppyvänsä ja oli melkein hämillään.
— Tuo selityksesi oli tarpeen, sanoi hän. — Väliin luulisi että sinä pelkäksi huviksesi intät minua vastaan tai ainakin olet niin tekevinäsi.
Äkkiä, kuin hyväilynhaluinen pikku tyttö, heittäytyi Pierrette täti
Gertruden kaulaan.
— Älkää toruko minua… vaikka sitä ehkä hiukan ansaitsenkin! rukoili hän. — Minulla on teille eräs pyyntö, rakas täti, enkä rohkene lausua sitä, jos minua nuhtelette! Torstaina, jolloin on karnevaalipäivä ja nuo Prévelin perheen tanssiaiset, olen suorittanut työni loppuun ja haluaisin tulla katsomaan Marcellea tanssiaispuvussa.