— Pitämään sinut täällä vieraana, jatkoi rouva Charlier.
— Niin, täti kiltti… Ajattelin, että saisin jutella hiukan enemmän
Marcellen kanssa!
— Niin kyllä — mutta miksi käytät puheessasi ehtotapaa? Tietysti minä pidän sinut täällä, ehätti rouva Charlier vakuuttamaan herttaisesti. — Marcelle ihastuu kovin, kun saa pitää sinut luonansa, — aika käy hänestä hirmuisen pitkäksi!
Marcelle oli yhtä tyyni ja harkitseva, kuin Pierrette vilkas ja yritteliäs, mutta huolimatta luontonsa erilaisuudesta ja hieman pintapuolisesta tuttavuudestaan nuo serkut tunsivat harrasta kiintymystä toisiinsa. Ne harvat hetket, jotka he olivat saaneet viettää toistensa seurassa, olivat heistä aina tuntuneet miellyttäviltä ja hauskoilta.
Kun he olivat tervehtineet toisiansa lämpimin suuteloin, istuutui Pierrette Marcellen vuoteen ääreen, ja nyt seurasi hiukan lapsellinen keskustelu, jossa vieraan heleä ja sairaan hieman väsähtänyt ääni sekaantuivat toisiinsa, leikillisin tai hellin huudahduksin toisiansa säestäen.
— Ja entä Prével-Desforges'in perheen tanssiaiset? huudahti Pierrette äkkiä. — Nuo viehättävät valkoiset tanssiaiset, — nehän ovat tänään! Mikä onnettomuus, kultaseni!
Marcelle hymyili pieluksensa pohjasta.
— Prévelien valkoiset tanssiaisetko… Tunnustaisinkohan sinulle erään seikan, rakkaani… No niin, suoraan sanoen en välittänyt niin erikoisesti noista tanssiaisista, — arastelin niitä hiukan, näetkös. Kaikki olivat kutsutut sinne ilman vanhempiansa, kutsujat olivat herra Max ja neiti Suzanne Prével, talon poika ja tytär — näyttää olevan jotakin uutta kuosia! Kutsujien isä ja äiti saavat ottaa koko seurueen siipiensä suojaan. Näin ollen minä, joka en ole erityisen rohkea, olisin tuntenut olevani hiukan turvatonna. Ainoa, minkä takia olen pahoillani, on pukuni. Oi sitä pukua, Pierrette! Katsopa sitä, se on tuolla pienellä leposohvalla… kohotapa liinaa!
Pierrette noudatti kehoitusta, huudahtaen ihastuneena:
— Oi Marcelle, kuinka valkoinen se on!