Pierrette rakasti valkoista väriä intohimoisesti, mielettömästi… Hän ei olisi tänä hetkenä voinut sanoa, mihin kuosiin Marcellen puku oli laadittu, mutta hän nautti hurmaantuneena kaikesta tuosta valkeudesta, joka oli levitettynä hänen silmiensä eteen, — silkkimusliinin värisyttävästä lumivalkeudesta, satiiniruusukkeiden ja -pumppuloiden hohteesta, kahisevan, helmasta koristellun vuorisilkin kimmellyksestä ja väikkeestä… Oi, kuinka valkoinen, kuinka ihanteellisen valkoinen tuo puku oli!
Olisi luullut tuota kaikkea haltiattaren taikasauvan esiinloitsimaksi, niin mahdottomalta tuntui, että ihmiskäsi olisi kajonnutkaan noihin utuisen hentoihin, pehmoisiin kankaihin. Nyt havaitsi Pierrette myöskin pienet kengät silkkitupsuineen ja valkoisen huopahatun, jonka tavanmukaista mustaa nauhaa koristi vannikkeessa kieppuva oksa pähkinänvärisiä ruusuja. Pierrette katseli katselemistaan tuota viehättävää näkyä, ihaillen sitä lempein, hilpein mielin, taiteilijan tyydytyksellä. Kateuden tai katkeruuden tunnetta ei sekaantunut iloon, jota hänelle tuottivat nämä viehkeän kauniit ja hienot pukimet.
— Oi, Marcelle, toisti hän, — en olisi ikinä voinut kuvitellakaan tämän ihanampaa! Etkö sitten voi käyttää tätä pukua joissakin toisissa tanssiaisissa?
Marcellea huvitti tuo ihastus.
— Valitettavasti en, sanoi hän, — pukutanssiaisten aika on huomenna lopussa. Tuo kaunis puku jää käyttämättä, Pierrette-parkani… jollei kenties kävisi päinsä… mutta sehän sopiikin… miksikä ei! Sepä oli hyvä tuuma!
Pierrette katsoi häneen kysyvin, hämmästynein silmin.
— Pierrette, sanoi sitten Marcelle hilpeästi, — entä jos sinä menisit minun asemestani Prévelien tanssiaisiin?
Hämmästys, hurmaus jähmistytti Pierretten eloisat kasvot.
— Mitäs siitä arvelet? kysyi Marcelle.
— Mutta, sopersi Pierrette, päästessään vihdoinkin ääneen, — enhän ole… en ole ollut koskaan ennen tanssiaisissa.