Tänä iltapäivänä tuntui elämä Pierrettestä lakkaamatta sadulta. Tuhkapöperö ei voinut tuntea kuninkaan tanssiaisissa valtavampaa ihastusta kuin Pierrette noissa valkoisin kukin upeasti koristetuissa vierashuoneissa, missä hänen katsettansa kohtasi komea, loistelias valkopukuinen seurue, joka liiteli, pyörähteli valomeressä, valssin tenhoavien sävelten kiidättämänä.
Ja kaiken tuon valkeuden keskellä havaitsi Pierrette itsensä, yhtä valkoisena, ja hän hymyili katsoessaan kuvastimiin, ihmeissään kauneudestansa. Pelkoa ei hän tuntenut, levottomuus tai arkuus ei häirinnyt hänen ihastustaan. Marcellen puvussa hän tunsi itsensä uudeksi olioksi, pieneksi hilpeäksi lumihiutaleeksi, jonka ainoana mielihaluna oli liiteleminen.
Suzanne Prével oli vienyt hänet heti valkopukuiseen tyttöparveen, missä häntä oli tervehditty toverillisesti. Sitten hänelle oli esitelty joukko tanssinhaluisia nuorukaisia, valkopukuisia nekin. Nuo poikaset olivat mitä herttaisimpia olentoja ja kaikki samaa mallia. Kaikki ne tanssivat hyvin, kaikki hymyilivät Pierrettelle, sanoen hänelle kohteliaisuuksia. Ne olivat huvittavia toveruksia, jotka tuntuivat hieman tarumaisilta nekin. Tämän kuutamoseurueen valkeutta häiritsi vain muutama musta puku, neljä tai viisi kaikkiaan.
Pierretten oli hauska. Hänen riemunsa oli niin herttaista, teeskentelemätöntä ja luontevaa, hänen hilpeytensä niin puhdasmielistä, että hänen hymyilynsä sai muutkin hymyilemään, hänen ilonsa muutkin iloitsemaan.
Kun Pierrette oli istuutunut hetkiseksi kukkamaljakon viereen, jossa oli valkoisia hortensioita, lähestyi häntä eräs mustapukuinen herra, hänen äskeisen tanssitoverinsa seurassa.
— Sallitteko, neiti, sanoi nuorukainen, — minun esitellä erään ystävistäni, herra Roger Marçayn.
Mustatakki pyysi valssiin. Hän oli hyvin nuori, hyvin solakka ja hyvin hieno olennoltaan, hänellä oli vaaleat viikset ja syväkatseiset, lempeän hymyilevät silmät. Hän tanssi vielä paljoa paremmin kuin valkopojat. Hänen ohjaamanaan ei Pierrette enää ajatellut harjaantumattomuuttaan, — hän tunsi enää vain koskettavansa hiukan maanpintaa valkoisten jalkineittensa kärjellä.
Täten he karkeloivat hetken, mitään puhumatta, ikäänkuin hämmästyksen ja epämääräisen mielihyvän vallassa siitä, että heidän liikkeensä sopeutuivat niin erinomaisesti toisiinsa. Pierrette mietti mielessään, että valssi sentään oli harvinaisen viehättävää huvia.
Lopuksi mustatakki — Roger Marçay nimeltään — keskeytti äänettömyyden lausumalla pahoittelunsa synkän ikävästä puvustansa. Mutta kun he samassa sivuuttivat kuvastimen, joka jälleen totesi Pierrettelle hänen kuvansa viehkeyden, oli tyttönen juuri ajatellut, että koruttoman mustan puvun ja kevyen, hohtoisan silkkimusliinin vastakohta itse asiassa oli varsin miellyttävä. Hän oli myöskin miettinyt, että niin komea ja hieno kuin nuorukaisten valkoinen puku olikin, ei tuollainen tarjoilijan vaatetus kumminkaan oikein sopeutunut hieman ylpeään itsetuntoon, joka kuuluu arvostaan tietoisen nuoren miehen olentoon. Hän lausui nyt avoimesti nuo ajatuksensa herra Roger Marçaylle, joka hymyili tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin hän juuri olisi ollut hiukan kateellinen valkopojille ja nyt rauhoittunut asiaan nähden. Sitten hän alkoi puhua noista tanssiaisista.
— En kysykään, onko teillä täällä hauskaa, neiti; sanoi hän, — se olisi turha kysymys. Loistavat silmänne, hulmuava tukkanne, hymyilevät huulenne, liitävät jalkanne vastaavat puolestanne. Hyvä Jumala, kuinka onkaan ihanaa, että on vielä olemassa nuoria tyttöjä, jotka voivat huvitella tuolla tavoin!