Herra Petitbois hymyili, hiukan surunvoittoisin ilmein.
— Mitä vanhoja houkkioita me olemmekaan, huokasi hän.
Mutta neiti Lise pani vastaan.
— Emmepä niinkään, hyvä naapuri! Tuo mielikuvituksen pila oli viehättävää! Elämä oli riistänyt meiltä ilon rakastaa, olla kaksikymmenvuotiaita. Elämää uhmaten me anastimme itsellemme sittenkin tuon ilon… kuten vaateruusuni korvaavat minulle keväimen…
Seurasi hetken vaitiolo. Seinäkello naksutteli hiljaa, säännöllisesti kuin levollinen sydän.
Palaten sitten todellisuuteen herra Petitbois huudahti:
— Entä meidän pikettimme, Lise-neiti!
Ja niin he pelasivat tavallisen pikettipelinsä — hiukan haaveellinen ilme katseessaan, valkoisesta tukastansa huolimatta.
HERTTUA JA MARKIISITAR.
(Aihe viuhkamaalauksista.)