KUKKASKAUTENA.
Lapset eivät vielä olleet puetut. Anteeksi pyytäen oli palvelija vienyt pikku opettajattaren lukuhuoneeseen, ja odottaessaan siellä hän tarkasti suljettujen akkunaluukkujen pimittämää ympäristöänsä, ikäänkuin ottaaksensa selkoa, olivatko kaikki nuo tutut esineet — pulpetit, opettajan istuin, musta taulu — tavallisella paikallansa… Mutta kristallimaljakossa, joka eilen epäilemättä oli vielä ollut papereihin käärittynä, hän näki puhkeamaisillaan olevia ruusuja, joilla oli vankat, tuuheat varret ja jotka juuri olivat saapuneet — kuten niiden raikas tuoreus osoitti kauniista puutarhasta, missä niitä ei oltu viljelty kaupattaviksi, vaan ainoastaan sulotuoksua levittämään… Ja nuorten silmien äsken vielä harhaileva katse kiintyi niihin, sierainten hieman halveksiva sävy katosi, ja ne painautuivat kiihkeästi uhkeaan ruusuun, »Dijonin kunniaan».
Kalpea pikku opettajatar nautti muutaman silmänräpäyksen kukkasen kupukasta kohoavaa vienoa sulotuoksua. Silloin kuvastui hänen mieleensä, äkkiä kuin taian tuomana, hänelle muinoin rakas paikka, leveä lehtikuja, joka kulki pitkin loivaa rinnettä ja jota paalut reunustivat. Siinä kasvoi ruusuja, ruusuja, ruusuja! Oi, kuinka paljon niitä oli, sekä pensaissa että maahan sataneina… Vastakkaisella puolella oli siro pensasten ympäröimä kukkasjumalattaren patsas, jota kannatti vanhan murattiköynnöksen verhoama harmaa jalusta. Sen vieressä leikki pieni vaalea tyttö, kiharat tuulessa liehuvina, samanikäisen pojan kanssa. Ja kastanjoiden suhinaan sekaantui tytön äidin tyyni, matala ääni.
Sää oli ihana, tuo päivä oli viehkeä kevätpäivä. Arvatenkin olivat toiset päivät olleet yhtä ihania, mutta olikohan tuo pikku tyttö ollut tänä yhtenä päivänä erityisen herkällä mielellä? Oliko hän hengittäessään teeruusujen vienoa tuoksua, jota mereltä tulevat ilma-aallot liidättivät mukanansa, kuullessaan orapihlajoiden suhinaa ja laineiden loisketta, jota herttaisen leikkitoverin nauru säesti, tietämättään nauttinut tuosta kaikesta? Ehkä kylläkin…
Niin oli tuo epämääräisten aistimusten herättämä mielihyvän tunne jäänyt johonkin hänen muistinsa sopukkaan uinailemaan… Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, oli tuoksu, joka muistutti noita jo aikoja sitten kuihtuneita kukkasia, saanut sen jälleen hereille!
Pikku opettajatar vavahti, kiihkeä liikutuksen puna kohosi hänen kasvoillensa, hänen sormensa vapisivat — ja muistaen että kukilla on hiukan taikavoimaa, että niiden sydämessä valmistetaan lemmenjuomaa, joka voi hetkiseksi herättää eloon menneen onnen, hän kiinnitti mielensä toiseen ruusuun, hivellen sitä huulillansa ja tiedustellen sen salaisuuksia.
Tuo ruusu oli hento rakenteeltaan, melkein sinipunainen väriltänsä, ja se levitti surunvoittoista lemua, josta halusi nauttia yhä uudelleen.
— Mitähän nyt saan nähdä! huoahti neitonen ajatuksiinsa vaipuneena.
Loitsu uudistuu: Hän näkee eräässä puutarhassa tyttösen, jolla jo on pitkät hameet, hän näkee mietiskelevän nuorukaisen. He sitovat yhdessä kukkavihkoja, liittäen ihaniin ruusuihin nurmikon villiheiniä. Taivaanrannalle kuvastuu jono siintäviä, autereiseen ilmaan puolittain häipyviä vuoria. Oltiin kaukana merestä. Painostava kesäinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei lehtikään liikahtanut, ja uupuneet hyönteiset olivat yhtä hiljaisia kuin lehdet. Mutta kuusten juurella istui vanha hoitajatar, hyräillen eriskummaista kehtolaulua, jossa puhuttiin postivaunuista, jotka vierivät, vierivät pitkät matkat… ja myös pitkät ajat… ja ajasta, joka myös vierii nopeaan… Ja täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö tunsi muinoisen pikku ystävänsä äänen hänen tuskallisessa huudahduksessaan:
— Tuo laulu on niin haikea, eikö totta!…