»Menneisyyttä, lisää menneisyyttä!» rukoilee pikku opettajatar, tiedustellen yhä entisyyden viestejä uudelta ruusulta, jonka väri on helakkaa vaaleanpunaa. Ja hänen kiihtyneissä aivoissansa väreilevät heti sulosoinnut, valkeat hohtavat — hän näkee kevyitä vaaleita pukuja, kaukaista karkeloa… Mehevä tuoksu on kutsunut esiin uusia menneisyydenkuvia.
Nuori tyttö, yllään vaaleanpunainen harsopuku, kukkia povella, kukkia hiuksissa, tanssii valssia nuoren miehen kanssa, joka on hänen haaveittensa satuprinssi ja joka kumartuu häntä kohden, lausuaksensa hänelle hiukan juhlallisella äänellä, mutta yksinkertaisin, tuttavallisin sanoin, jotka hän erottaa vain puolittain, tuhansia viehättäviä seikkoja, jotka hän arvaa.
Onko tuo neitonen kaunis? Sitä on vaikea sanoa. Mutta hänen silmiensä viehkeän toivehikas ilme, luottoisa hymy, jolla hän katselee kuvastimessa liitelevää siroa olentoansa, saa kaikki, miehet ja naiset, luomaan häneen ihastuneita katseita. Hän kuvastaa heille nuoruutta, joka hänelle itselleen on vasta äsken ilmennyttä viehättävää todellisuutta, heille haavekuva unhoon vajonneilta ajoilta.
Oi sinä rakas, unohtumaton harsopuku, sinä uusien, hilpeiden haaveiden puku… köykäinen ja riemukas ja raikas kuin tuo hento pikku olento, joka sinun kannattamanasi luuli liitelevänsä riemujen maailmaan, missä ovat kukitetut solmukkeesi, missä rusohohteesi?…
Ja opettajatar pudisti päätänsä. Tuli riistäytyä liian kiihkeitten toiveiden vallasta!… Mitkä mullistukset seuraisivatkaan valssia, jonka muistot näyttävät piiloutuneen tuon kukan kupukkaan! Perhe menetti varallisuutensa, seurasi taistelu jokapäiväisestä leivästä. Sitten oli neitonen, jonka tanssikausi päättyi tuohon yhteen iltaan, väsähtäneenä laskenut kätösensä sulhonsa hellään ja suojelevaan käteen — hänen, joka oli hänen lapsuutensa ystävä, hänen pikku toverinsa niin hilpeästä, kuin surunvoittoisesta puutarhasta, tanssiaisten satuprinssi, joka oli kiiruhtanut sanomaan hänelle: »Huolesi ovat lopussa, sillä rakastan sinua…» Ja neitonen alkoi jälleen hymyillä kuvastimen heijastamille kuville… Sitten… sitten päättyi hänen elämänsä ruusukausi. Kuolema karkoitti onnelliset haaveet, tukahdutti kaiken riemun…
Menneitten muistojen järkyttämättä, mietteisiinsä vaipuneena, unohtaen kukkaset, joista nuo kuvat olivat hänen mieleensä johtuneet, painoi nuori tyttö, joka odotti päivänpaisteelta suljetussa lukuhuoneessa, verettömän otsansa kristallimaljakkoon… Nyt ympäröi hänet outo, aineeton, salaperäinen sulotuoksu… hän näki edessään marmoriristin, jota ruusut peittivät… valkoiset ruusut… Eivätkö ne olleet samanlaisia kuin hänen kihlajaisruusunsa, jotka lakastuivat niin pian?… Ainakin olivat ne surumielisiä ruusuja, joiden lehdykät putoilivat maahan kuin tipahtelevat kyyneleet…
Ja luoden katseen mustaan pukuunsa, antautui nuori tyttö kyyneltensä valtaan.
KAHDEN.
— Isoäiti, olen niin nuori, vasta yhdeksäntoistavuotias… Enkö voisi mennä naimisiin vasta myöhemmin?
— Pikku Maryse, minä olen vanha, neljä kertaa niin vanha kuin sinä — eikä kuolema odota sopivaa aikaa!