— Kuolemako… sinä paha isoäiti! Sinun pitää elää sadan vuoden vanhaksi… Etkä sinä ole lainkaan vanha… katsopas!
Marie-Denyse oli istuutunut rouva de Jolan'in polville ja hyväilevällä liikkeellä pakottanut hänet kääntymään kuvastinkaappiin päin. Kehyksen ympäröimässä hohtavassa pinnassa näkyi nyt kahdet kasvot, ja hienoiset hopeasuortuvat koskivat pehmoisiin vaaleihin kultakutreihin… Ja siinä nähtiin — kahtena eri elämänkautena, lumi- ja päivänpaistekautena — melkein samat kasvot, vanhoja pienoiskuvia muistuttavine hienostuneine piirteineen. Silmätkin olivat melkein samanlaiset — puuteroidun markiisittaren mustat silmät, jotka vaaleiden hiusten kehystäminä vaikuttivat samalla sekä tummemmilta että loistavammilta. Isoäiti oli muinoin ollut kaunis nuori tyttö, lapsukainen oli kerran oleva kaunis vanha nainen. Mutta noissa molemmissa kasvoissa oli sittenkin vähäinen, mutta silti tärkeä eroavaisuus, joka paremminkin näytti johtuvan syntyperäisistä luonteenominaisuuksista kuin iästä, ja joka saattoi olettamaan, että rouva de Jolan oli luonteeltaan arka, empivä, hidas toimintaan ja haikaileva, mutta Marie-Denyse hilpeä, yritteliäs, veitikkamainen ja kenties hiukan uhmaileva…
— No, olkoon niin, hymyili rouva de Jolan, — olen siis vielä nuori ja saavutan patriarkkain iän. Mutta ihanassa nuoruudessani on muuan vika… minun täytyy pysytellä nojatuolini turvissa… Siitä varmaan johtuukin, että olen kasvattanut sinut, hyvä neiti, niin huonosti! Sairaalloisuuteni ja niukka toimeentulomme ovat tehneet pojantyttärestäni itsenäisen olennon, kesyttömän huimapään, joka tarvitsisi yhä jatkuvaa kasvatusta… Niin, naura vain, sinä pilkkakirves! Etkö sitten usko, että minusta todellakin on tuskallista nähdä sinun lähtevän yksin kaupungille — nauttimaan raitista ilmaa, käymään museoissa tai viemään eri paikkoihin sieviä taidevalmisteitasi — kun hyvin tiedän, ettei sinulla ole mitään suojelijaa, ettei mikään rakastavainen olento valvo turvallisuuttasi ja onneasi. Naimisiin jouduttuasi voisit viettää säätysi mukaista elämää… Ja minä puolestani voisin, yritysteni onnistuttua, nukkua levollisesti ja uneksia ilosta saada syleillä lapsenlapsenlapsiani! Huolestuneena harkitsen alati tuota avioliittokysymystä, rakas lapseni! Puolison hankkiminen nuorelle tytölle ei ole niinkään helppoa, kun on varaton, vanhuuden lamauttama ja jo niin vieraantunut maailmasta, että tuntee enää vain vanhuksia. Ja nyt on Kaitselmus rientänyt avukseni, käyttäen välikappaleenaan kunnon emäntäämme, rouva Hébron'ia. Tuo nuori mies, Philippe Jumel, kuuluu olevan erinomainen henkilö, vakava, rehellinen, lahjakas, luonnoltansa hellä ja lempeä… Kuten sinä, on hänkin isoäitinsä kasvattama, eikä hän ole koskaan ollut poissa hänen luotansa… Eikös tuo ole liikuttavaa?
Marie-Denyse rypisti hiukan kulmiansa.
— No, enpä tiedä, sanoi hän, — kun on kysymys miehestä… Minusta se pikemmin vaikuttaa hieman typerältä…
— Olepa vaiti, suupaltti, ja kuuntele edelleen! Tuo herra Jumel haluaisi saada vaimon, joka olisi herttainen, vaatimaton ja kiltti… ei ollenkaan turhamainen… ja joka polveutuisi arvossapidetystä ja ylhäisestä suvusta. Hän tyytyisi viheliäisiin myötäjäisiisi… kymmeneentuhanteen frangiin. Hän puolestansa tarjoaa sinulle mitä kadehdittavimman aseman. Hän on ollut jo muutamia vuosia huomattavimpia virkailijoita herttua de Groix'in liikkeessä. Herttua on kyllä tunnettu siitä, että hän aina toimii vain oman päänsä mukaan, mutta epäilemättä hän silti pystyy arvostelemaan liikkeensä henkilökuntaa ja määrää hänet ennen pitkää jonkun haaraosaston johtajaksi… Ah, hyvä Jumala, poikaparka on nimeltään Jumel, pienokaiseni, ja tiedän kyllä, että kapteeni de Jolan'in tyttärellä olisi täysi syy vaatia komeampaa nimeä… Mutta kuinka voi tuollaiseen nähden olla kovin jyrkkä vaatimuksissaan aikana, jolloin herttua de Groix valmistaa autoja ja myy niitä kaikkiin maailman ääriin…
— … Ja jolloin neiti de Jolan itse piirustaa, valmistaa korutöitä, maalaa, saadaksensa itselleen vaatetuksen, lisäsi nuori tyttö heleästi nauraen. — Tiedät hyvin, isoäiti, että minulle omasta puolestani kelpaisi nimeksi mikä tahansa… Mutta haluaisin että puolisoni, herra Mikätahansa, olisi henkilö, jota rakastaisin… siitä on kysymys! Ja voisinkohan rakastaa tätä herra Jumeliä, jota en ollenkaan tunne…
— Saat piakkoin tutustua häneen. Rouva Hébron menee jouluaattona lastenlastensa kanssa rouva Letourneurin, Groix'in liikkeen toimitusjohtajan rouvan luo. Sinut kutsutaan myöskin tuohon pieneen perhejuhlaan… rouva Hébron ottaa sinut siipiensä suojaan. Siellä esitellään herra Jumel sinulle… te voitte keskustella…
— Ja puolitoistakymmentä henkilöä, joista ainakin kymmenen on selvillä asioista — siitä voit olla vakuutettu —, seuraa keskusteluamme… Ja rouva Hébron pyrkii äidillisenä ja rouva Letourneur hyväntahtoisena selville odotettavista tuloksista… Mitä muuta mahdollisuutta on tarjona, kuin että me kumpikin tulemme vakuutetuiksi toistemme erinomaisuudesta! Ja voimme tietysti olla vakuutettuja, että tunnemme toisemme perinpohjaisesti, lausuessamme arvostelun — joka jo puolittain merkitsee sitoumusta: »Hän on minusta varsin miellyttävä.» Voiko kuvitellakaan, rakas isoäiti, mitään sen naurettavampaa ja hyödyttömämpää kuin nuo juhlalliset esitteliäiset?
— Miten on sitten meneteltävä, lapsiparka? Kolmeneljäsosaa Ranskan avioliitoista on solmittu tuohon tapaan…