— Mutta kuinka voit sitä enää kysyäkään, Maryse!
— Siis sen täytyy tapahtua, tuumiskeli Maryse.
— Mutta oletko varma, aivan varma, että tuo tuuma olisi mahdoton?
— Mikä tuuma, tyttöseni?
— Että voisin tavata herra Jumeliä kahdenkesken.
Nyt isoäiti todella suuttui… Mutta Marie-Denysen mustat silmät, nuo puuteroidun markiisittaren silmät, ne hymyilivät ripsiensä suojassa, jotka käyttivät mustatuilta. Ne hymyilivät vielä hetkistä myöhemminkin, kun hän seisten yksin huoneensa akkunassa, haaveellisena katsoi välinpitämättömästi ulos puutarhaan. Tuossa vanhassa puutarhassa — jommoisia Pariisin muutamissa osissa tavataan ikäänkuin talojen turviin piiloutuneina —, hän havaitsi lehdettömien puiden keskellä kuusen. Hänen mielessään heräsi nyt ajatus, että tuo vehreä puu, jolla oli niin säännölliset oksat, oli aivan suuren joulukuusen näköinen.
Hän istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen. Markiisitar-silmissä oli yhä vielä outo hohde… Hän otti arkin sinertävää, ohutta kirjepaperia, avasi porsliinisen mustepullon, kostutti kynänsä… Hän kohautti hentoja hartioitaan.
— Pistän pilkaksi koko avioliittotouhun! mumisi hän.
Mutta mustien silmien lempeä, hieman salaperäinen hilpeys levisi vähitellen uhmaileville huulillekin…
Ja levollisesti, sanojansa punniten, ryhtyi Marie-Denyse de Jolan kirjoittamaan kirjettä…