* * * * *
Kun päivän liikeasiat olivat suoritetut ja Philippe Jumel oli säntillisen huolellisesti toimittanut kaikki tehtävänsä, pyysi hän, tapansa mukaan hiukan juhlallisesti ja kursailevasti, saada ottaa puheiksi erään yksityisasiansa. Hän näytti olevan sekä järkytetty että loukkaantunut.
— Mitä nyt on tapahtunut, Jumel-parka? kysyi herttua, viitaten ystävällisesti nojatuoliin, joka oli asetettu tulisijan viereen, missä iloinen halkovalkea räiskyi. — Olette pahoillanne jostakin?
Philippe teki myöntävän liikkeen.
— Joku päivä sitten te, herra herttua, suvaitsitte hyväksyä aikeeni mennä piakkoin avioliittoon sekä avioehdokkaan, josta teille puhuin.
— Aivan niin. Muistan sen kyllä. Morsian, jota teille on ehdotettu, isoäitinsä kasvattama orpotyttö, on tuon joku vuosi sitten Madagaskarilla kuolleen kapteeni de Jolan'in tytär. Olitte saanut tuosta nuoresta tytöstä mitä kehuvimpia arvosteluja ja…
Jumel teki ehdottomasti liikkeen, joka saattoi herttuan keskeyttämään lauseensa.
— Olisitteko ehkä, jatkoi hän sitten, — saanut aihetta luulla saaneenne erehdyttäviä tietoja?
Mitään vastaamatta Jumel avasi suuren salkkunsa, ottaen siitä sinisen kirjeen, jonka kevyet lehdet väreilivät ilmassa kuin perhosen siivet.
— Herra herttua, sanoi hän, — kunnioitan teitä enin kaikista ihmisistä ja luotan teihin rajattomasti. Tahdotteko lukea tämän kirjeen… tämän hämmästyttävän kirjeen? Se selvittää teille mieleni sekasorron.