Herttua de Groix otti notkeilla, hellävaraisilla sormillaan nuo kauniit lehtiset herra Jumelin kovista kourista. Kirjeen käsiala oli korkeata ja selvää, ja sen komea tarmokkaisuus todisti varsin nuoresta kirjoittajattaresta.
»Arvoisa Herra!
Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, minkä tuuman hyvät ystävät ovat keksineet, oivassa aikeessa huolehtia meidän molempain onnesta. He arvelevat Kaitselmuksen määränneen meidät toisillemme. Emmehän tosin tunne ollenkaan toisiamme, mutta jouluaattona tapaamme toisemme, ikäänkuin sattumalta, vieraspitojen tohinassa… Silloin voimme tutustua toisiimme perinpohjaisesti, tai ainakin tarpeeksi mennäksemme kihloihin…
Enhän tiedä, mitä te ajattelette tällaisista naittamispuuhista, joissa sydämen oma valinta niin tykkänään syrjäytetään. Minä puolestani olin haaveksinut aivan muusta… romanttisesta avioliitosta, unelmieni satuprinssistä… Myönnän kyllä, että se oli järjetöntä ja että minun on luovuttava noista haaveista… Mutta… mutta tuo tapaamisemme, tuo valmiiksi järjestetty katsastelu loukkaa mieltäni ja tuntuu minusta kiusalliselta. Oletteko ajatellut, kuinka hullunkurista tuo on, että meidän tulisi esiintyä siten, toisten tarkatessa meitä silmin ja korvin, kuin missäkin huvinäytelmässä — ainoana toivomuksenamme halu päästä tuosta kiusallisesta tilanteesta? Minulle on sanottu: 'Käyttäydy vain aivan luontevasti.' Tiedän että se on mahdotonta. Olen vakuutettu, että joudun mielenhämmennyksen valtaan, ja kenties esiintymisenikin siitä saa teeskennellyn sävyn. Teidän läsnäolonne tuntuu minusta sittenkin paljoa siedettävämmältä, kuin noiden uteliasten ihmisten, jotka tietäen asioista tulevat meitä katsomaan.
Minulle on puhuttu teistä paljonkin, ja teille epäilemättä samaten minusta. Mutta minusta tuntuu luultavalta että kahdenkeskinen keskustelu — sillä paremminhan juttelu muutoinkin käy kahden, kuin kolmen tai neljän kesken, — saattaisi meidät paremmin tuntemaan toisemme, kuin kaikki, mitä muut voivat meille toisistamme kertoa… Olen siksi miettinyt itsekseni: Miksi meille ei suoda tilaisuutta tuollaiseen keskusteluun? Mitä haittaa voisi noista vilpittömässä ja vakavassa tarkoituksessa puhutuista sanoista olla? Ja nyt lausun siis teille ehdotukseni:
Huomenna, tiistaina, olen tavallisuuden mukaan iltapäivällä Louvressa. Tulkaa sinne minua tapaamaan. Kello kahden aikaan olen minä Darun porraskäytävässä Samotraken Voiton vieressä. Minulla on tummansininen puku, turkislakki ja pieni orvokkikimppu… Löydätte minut varsin helposti. Me juttelemme toverillisesti, pyrkien olemaan vilpittömiä niin puheisiimme kuin katseihimme ja äänensävyymme nähden. Tämä on sitten meidän todellinen tutustumistilaisuutemme. Kun sitten tuo toinen, virallinen tulee, emme enää olekaan vieraita toisillemme.
Tämä, mitä teille kirjoitan, on hirmuista… Älkää luulko, etten sitä käsitä. Kiltti isoäitini sanoo usein, että minä olen vain villi vesa, jonkunmoinen rikkaruoho…
Älkää siksi arvostelko minua aivan siten kuin jotain toista nuorta tyttöä, jos olenkin erehtynyt ajatellessani, että kun isoäiti olisi valmis antamaan minut teille koko elämäniäkseni, niin voisin minä kunnioittaa teitä uskomalla itseni kahdeksi tunniksi teidän suojelukseenne. Mutta kenties olette hyvinkin loukkaantunut tästä ehdotuksestani? Kenties on myöskin vaikea lukea kirjeeni sanojen ja rivien väliltä, mitä tunteita mielessäni liikkuu… nimittäin mitä rehellisin pyrkimys vilpittömyyteen ja suoruuteen ja mitä valtavin halu onnen saavuttamiseen ja suomiseen…
En tahdo missään tapauksessa, sen kyllä käsitätte, teiltä vastausta kirjeeseeni. Jos loukkaannutte tästä kirjeestäni, niin älkää tulko… tekisitte väärin, jos tulisitte. Käsitän täysin, mitä poissaolonne merkitsee. Te ette ole minua ymmärtänyt… siinä kaikki. Eikä siitä koidu minulle suurtakaan mielipahaa, sillä koko avioliittotuuma on lähtöisin isoäidistäni. Emme peruuta jouluaaton tapaamista, se olisi liiaksi monimutkaista, ja meidät toimitettaisiin kumminkin jollakin muulla tavalla samaan seuraan. Te voitte sanoa kuvitelleenne minua isommaksi tai pienemmäksi, ja minä sanon että viiksienne väri ei minua miellytä… Ja niin on kunniamme pelastettu!
Luottaen hienotuntoisuuteenne ja kohteliaisuuteenne toivon teidän pitävän tämän salaisuuden omananne ja polttavan kirjeeni… riippumatta siitä, mitä siitä ajattelette.»