"Oi sua, kova Tuonen henki! Miksi minun ulos syöstät?
Miksi ilon, ihmisyyden ihmisrinnoista sä ryöstät?
Waikka vihaat Luojan kuvaa, taukoo murharetkestäsi!
Kerran sinut varmaan murtaa joku voimakkaampi käsi!"
Waan hän nauroi hyvinmielin käsiänsä taputellen,
Alkohoolikuningas, ja astui pois vain ilkkuellen.
Mutta Onnen sulo enkel kohos toivoon, taattolaansa,
kertoakseen retkestänsä, ihmismaassa matkaamaansa.
Raittiuden enkeli nyt lähti maahan Onnen mukaan.
Ja — kas kummaa — Onnen valta kodeissa ei kukistukaan.
Kunnes Raittius vain pääsi, sinne tuli Onni kanssa;
näin he toivat rauhaa maahan, auttain aina toisiansa.
Alkohoolikuningas kun kautta mailman taaskin kulki.
Raittius ja Onni silloin, kodin oven sille sulki.
Köyhän, rikkaan kodissa he levittävät suojelustaan;
ei hän siksi päässyt sisään tuomaan julmaa kiroustaan.
Edemmäksi kävi vielä, — sama oli laita siellä.
Purren hampaitaan hän huutaa yli mailman hirmumiellä:
"Elämpähän sentään vielä! Raittiutta tahdon estää.
Kyllä siten Onnen pääsö joka kotiin kauan kestää".
Juopumuksen kuolonlaakso.
Täydellisin öinen synkkyys
vallitsee ylt'ympärillä.
Huu! Mi saapuu hirmuääni
öisen myrskyn lentimillä?
Hirveältä kuuluu melske,
itkuhuudot, kosken pauhu.
Rintaa täyttää sitä kuullen
vavistuttavainen kauhu.
Käykäämme nyt katsomahan,
minne melske meitä johtaa!
Syvä, kauhistuttavainen
vuorilaakso meitä kohtaa.
Älkäämme vaan mokominkaan
laakson reunaan astuelko!
Kuinka kauas käydä kestää,
siit' ei ole yössä selko.
Waan jo — katsos — valo heikko
syttyväinen välkkyy tuolla,
kuten armas aamukoitto,
mustain vuorten tuolla puolla.
Jo se sieltä suloisasti
yhä kirkkahammin loistaa,
vuorirotkon valaiseepi,
öisen kauhuleiman poistaa.
Jyrkät vuoret rajoittavat
laakson kahdenpuolen siellä,
kolmannella kuohuu virta,
joka kaikki tahtoo niellä.
Siinä sekä rannalla on
juomarjoukko suuren suuri;
sitä sieltä pääsemästä
estää krouvein luja muuri.