Yhä kuuluu miesten huudot,
vaimoraukkain valitukset,
pienokaisten kovat itkut,
harmaapäitten huokaukset.
Kosken pauhun kera kaikki
yhtyy soittoon hirmuisimpaan.
Mutta — katso — valo välkkyy
kirkkahampaan, raittihimpaan!
Pelastamaan saapuu joukko,
rotkon reunall' on se tuolla.
Juopumuksen kovain uhrein
ei oo tarvis virtaan kuolla.
Toivon enkeli on tuossa,
viittaa Wapahtajan luoksi,
jonka kallis veri kerran
kaikkein pelastukseks juoksi.
Pelastuksen saapuessa
riemuhuuto loitos lentää,
monet sieltä pyrkimähän,
useatkin ylös entää.
Suuri joukko kiivetessään
putoaapi alas taasen,
putoo tuohon Tuonen virtaan,
mustaan, vinhaan, voimakkaasen.
Wirtaan hukkuvien huudot
valkenevan ilman täyttää;
langenneille urhojoukko
tien jo pelastukseen näyttää.
Mutta suoraan pääsemästä
estää estämistään juuri
kapakoiden, ravintolain
vankka kiusauksen muuri.
Yhä juopumuksen uhrein
huuto laakson luota kestää,
kun vaan kapakoiden joukko
heidät pelastuksest' estää.
Pois siis viinat käytännöstä!
Kapakat me poistakaamme!
Siten vain tuon hirmuhuudon
vaikenevan kuulla saamme.
Hänen isänsä.
"Ah, aina kun viinaa tarjotaan, mun muistuu isäni kohta, sen paljas näkeminenkin vaan mun synkkiin aatoksiin johtaa. Kummastun, miks sitä nautitaan, kun turmioksi se ain' on vaan.
Niin selvään kuin jos ois edessäin
mä muistan kuin tuli taatto
ryysyissään kotihin juovuspäin. —
Oli rauhaisa jouluaatto.
Kiroili, löi, oli hurjinnaan;
näin viinapullon mä taskussaan.
Waan voi sitä joulua hirveää, mi odotti kaikkia meitä! — Wuos vuoden jälkehen vierähtää, tää muisto ei vain mua heitä, se mieleen tunkeuu vieläin ain, mua viinaa juomasta varoittain.
Uneton mulle on jouluyö,
niin hirveä on isän pauhu.
Wiel' hetki… loppu on viinan työ:
käy suustaan sininen sauhu —
Ja äitikös itki nyt päivin öin, —
leipäämme työllään sai tuskin töin.