Jo pienestä hänen kuoltuaan
mä tulin vierasten hoitoon.
Oon noussut arvoisaan asemaan
ja saanut puutteista voiton.
En kaipaa kultaa, en aarteita:
voi raitis leipäänsä ansaita.
Mut aina kun joku maistaaksein nyt väkijuomia tarjoo, niin on kuin nousisi etehein mun hellän äitini varjo, se kieltää, hellästi varoittaa, mua isäraukkaani muistuttaa.
Hän, hänkin ollut on kunnonmies, työntekijäks mitä parhain, mut hänet vieteltiin, kukaties hän viinaan mieltyi jo varhain; vaan sillä saattoi hän turmion itsensä yli ja puolison.
Nyt ymmärrättekin, miksi en voi ketään hyväksi luulla, mi tarjoo lasia toisillen kehoittain ystävän suulla, ja miks' en maljoja lainkaan juo, — vaikk' ehkä teistä on arkaa tuo.
Mä viinaa inhoan syämmestäin ja pelkään kuin jalopeuraa. Mä tiedän — senhän isästä näin — sen nauttijaa tuho seuraa. Mä päätin, että mä milloinkaan en suostu isäni murhaajaan."
Tuhlaaja poika.
Kovin pakkanen paukkuvi nurkissa nyt, mitä kylmin joutunee yö. Rikas herra on lepohon heittäynyt, kun mielehen ei ole työ. Tuoss' sohvallansa hän oikoelee. Mitä synkkänä miettinee?
Sitä onneako, joka vaivannut on,
jalon vaimon mi hautahan vei?
Ah, kyllästynyt oli puolisohon!
Ei häntä hän siis sure, ei.
Hän muistavi ainutta poikaansa,
joka eksyvi mailmassa.
Tämä poika ol' ennen toivehensa, koki häntä hän kasvattaa; tuo, kelvoton, uskalsi hurjana isän tahtoa vastustaa, ja hän tahtoi noudattaa halujaan, isän nähden tuhmia vaan.
Wiha keskellään nyt on auttamaton;
isä poikaa ei tuekaan.
Ja jo poika se rentuks muuttunut on,
on kääntynyt juopumaan. —
Niin, nytkin on missä? Mut olkohon vaan!
Joko oppivi tottelemaan!