Rauhaa rakastamme.
Ilta nyt on ylen ihanainen, perillensä päivä paistavainen nyt on juuri pääsemäisillään. Rauhan valtaan vaipuu luomakunta, nautiskellen viattoman unta pieni lintu lepää pesässään.
Ilta vaipuneena taivahalta vaippans alle liittää loittoisalta maat ja vedet rauhan vallaksi; rauhan enkeli on kuningasna. Luonto totteleepi halukasna, rauhan helmaan vaipuu kernaasti.
Tällainen, oi, jospa rauha oisi ihmisrinnoissakin, jospa voisi ihmiset näin rauhaan vaipua! Maailmassa yhä paheet pauhaa, synti häiritsee taivaista rauhaa, jota sydän tahtoo nauttia.
Juopumuskin, — sydämmet se saastaa. Luojan suomaa tavaraamme raastaa, puutteita ja suruja vain suo, pyhää tallaa, ryöstää tunnon rauhaa, petoa se pahempana pauhaa, onnen sijaan helvetin se luo.
Rauhaa rakastamme ja sentähden rauhansortajaa noin julmaa nähden yhdistymme häntä vastahan. Tosi rauha meille sitte koittaa, jolloin ei voi enää vahingoittaa aseet vihamiehen kavalan.
Siihen asti taistelomme riehuu,
siksi raittiuden lippu liehuu.
Rauha sitte valtaa armaan maan.
Mutta meille jollei koitto loista,
jollei vielä työmme viinaa poista,
siitä emme huole paljonkaan.
Sillä kun me teemme minkä voimme, parastamme kun me ahkeroimme, omantunnon rauha palkitsee; silloin aina meill' on tyyni rinta, tyynempi, kuin veden kirkas pinta, joka tuossa hellään välkkyilee…
Oi nuorukainen.
Oi nuorukainen, rintasi jos hyvää totta sykkii, jos voimaa, uskallustaki sun suonissasi tykkii, vääryyttä astu vastahan, käy pyhään, jaloon sotahan!