He olivat meidän tulostamme hyvin mielissään ja kestitsivät meitä lihalla ja tuoreella kaalikeitolla. He olivat täällä jo olleet puolitoista viikkoa ja rakentaneet sill'aikaa itselleen mukavat risukojut. Sanoivatpa Keisarinkin käyneen niitä tarkastamassa ja arvelleen että kyllä soturi pikaa itselleen majan hankkii, vaikka kuivalle kalliolle.
Lokakuun 6 päivän aamulla k:lo 8 pidettiin rukous leirissämme. Kello 11 e.pp. piti Keisari katselmuksen meidän osastollemme, jossa oli muutamia rykmenttejä ja pataljonia yhdessä. Lopuksi toivotti hän meille onnea sodan kohtaloissa. Innokkaat hurraahuudot kaikuivat loppumattomasti. Sen jälestä lähdimme kolonissa hiljalleen marssimaan eteenpäin. Vettä satoi ankarasti, että tulimme varsin läpimärjiksi, tässä nyt sitte sopi itsekunkin ajatella onnensa tulevia kohtaloita. Yöksi saavuimme erään pienen virran rannalle, johon heti pystytimme telttamme koettaen saada niistä edes vähänkin suojaa; sepä niistä olikin, mutta maa oli allamme märkä ja vetinen kuin rahkasuo.
Lokakuun 7 päivän aamulla k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Vettä satoi vaan yhtä mittaa. Tiet olivat tulleet kovin kehnoiksi, äskeisten sateiden tähden; ne kun muutenkin olivat pehmoisia savi- ja multamaita, eivätkä olleetkaan mitään vasituisia teitä, vaan sotaväen sotkemia oiko- ja kiertopolkuja. Ne olivat muuttuneet täysiksi mutalammeiksi. Likaa oli, että joka askeleella vaipui puolipolveen; tällaisessa suhteessa neljänkymmenen virstan marssi oli jotenkin työläs tehtävä, täysi taakka seljässä. Koko päivän satoi vettä, vaatteemme tulivat ihan läpimärjiksi, ja monenpa saappaista ratkesi pohjat ja kura meni sinne vieraaksi, hieroen hirveästi marssivien soturien jalkoja. Uupuneina, ehtoolla pilkkosenpimeällä saavuimme määrän päähän Borodinon kylään, jonka kuraisella pellolla meidät pysäytettiin, ja tähän saimme ruveta väsyneinä, nälkäisinä yölevolle huokaamaan. Emme edes enää nähneet asettaa telttejämme kuntoon, joista kumminkin olisi ollut hiukan suojaa, sillä pimeä oli kuin "säkissä". Sylen päähän ei tuntenut kumppaniaan, vaikka olisi kuinka hartaasti tirkistänyt. Siihen laskeusimme sotalipun juurelle pitkäksemme; telttikaistaleet kiersimme ympärillemme ja paneusimme nukkumaan hyvin lähelle toisiamme, että muka paremmin lämpeäisimme, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli kylmä ilmakin. — Eikä tätä kurjuutta taida sanoilla niin kertoa, eikä se siitä paranekaan; eikä yksikään murhenäyttelijä osaa sitä niin kuvailla kuin se oikeastaan oli. Ajatelkaa, hyvät lukijani, että nälkäisenä, väsyneenä koko päivän huonoa tietä marssittuaan raskas taakka seljässä rankassa vesisateessa, saapua jollekin lokaiselle pellolle, ilman ruokaa, ilman tulta, sen lisäksi vielä kaukana vieraalla maalia, sodan ja muiden epäkohtain aikana. Omassa maassa tällaiset rasitukset olisivat jotenkin vähäpätöisiä. "Vieraan leipä on aina kovempi", sanoo sananlasku, mutta ihmisen tulee muistaa, että ei aina kukkain ja ruusujen keskellä kävellä, ja ovathan suomalaiset ennenkin kovaa kokeneet, miksi me sitte nurisisimme.
Lokakuun 8:n päivän valjettua nousimme ylös, hampaamme löivät vilun tähden loukkua aika lailla. Savessa ja liassa olimme kauttaaltaan, ei ollut kuivaa, ei liatonta paikkaa koko miehessä vaatteineen, varustuksineen päivineen, olimmepa kuin kuralammesta nostetut. Kukapa olisi meitä tämän näköisenä suosinut. Tässä muistui oikein mieleemme milloin pieni viinaryyppy olisi sotureille mukava, kun rauhan aikana hyvin usein tulee turhaan ottaneeksi "Erkki-mummun sikurista". [Niinkuin tiedämme, viina ensin lämmittää, vaan sitten viepi entisenkin lämmön ruumiista pois. Oikolukijan huomautus.]
Aamulla heti saimme käskyn muuttaa kylän toiselle puolen, jossa oli hiukan kuivempi kenttä. Sinne pystytimme telttamme ja rupesimme hiukan huokaamaan, kunnes nousimme ylös ja koetimme hankkia puita nuotiotulia varten. Suurella vaivalla löysimme vähän varpuja, että saimme edes kiehauttaa teevettä ruumiimme lämmikkeeksi. Koko tämänkin päivän satoi vettä, ei siis ollut aivan hupainen oltava. — Koko päivän ja seuraavan yön lepäsimme samassa paikassa.
Lokakuun 9 päivän aamulla, juuri kuin olimme valmiit lähtemään asentopaikastamme, tuli Rumanian ruhtinas Kaarlo I tervehtimään meitä ja meidän osastoomme kuuluvia toisia pataljonia. Sen jälestä lähdimme marssimaan eteenpäin. Tiemme kulki taas samanlaisten veteläin maissi-peltojen läpi kuin 7:nä päivänäkin. Se vaan eroitus, että loka oli sitkeämpää, johon olimme vähällä kadottaa jo muutenkin kuluneet saappaamme, vaikka olivat hihnoilla säärivarsiin kiinni nivottuina. Saavuimme sitte erääsen kylään, jonka nimi oli Raljevo. Tämä kylä oli korkeiden mäkien rotkossa, joiden läpi kaitainen virta juosta liritti. Meidät asetettiin leiriin mainitun kylän länsipuolisille kunnaille. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle. Vaan mitäs ollakaan. Ehtoolla tuli käsky että meidän komppanian piti lähtemän etuvartioksi eräälle hyvin korkealle ylängölle vähän matkaa kylästä. Kapteenimme Bremer asetti itse joka ainoan vahtipaikan ja neuvoi tarkasti, kuinka olisi meneteltävä, jos vihollinen tekisi päällekarkauksen. Pimeä oli kuin "säkissä", maata vastaan piti tirkistellä, jos hiukankin tahdoit nähdä eteenpäin. Täällä seisoimme koko yön rankassa vesisateessa, täyttäen virkavelvollisuuksiamme. Nälkä tuppasi myöskin vieraaksi, ravinto-aineita ei ollut mitään ja kuormastoa ei kuulunut eikä näkynyt.
Lokakuun 10 päivän aamulla saimme muuton etuvartiosta ja tulimme takaisin leiriin. Vettä satoi vaan yhtämittaa oikein ripeästi, vesi ja loka tahtoivat tunkeutua teltteihimmekin vallan väkisin, joista muuten oli hyvä suoja.
Lokakuun 11 päivän olimme vielä samassa paikassa. Ravinnoksemme saimme nauttia keitettyä lampaan lihaa, ilman suolaa, ilman leipää, sillä näitä pää-ravintoaineita olimme peräti vailla. Lampaitakin oli hankittava seuraavalla omituisella tavalla: lähetettiin näet 12-miehisiä partiokuntia läheisiin kyliin, jonkun reiman aliupseerin johtamina, joiden oli määrä hankkia lampaita niin paljon kuin tarvittiin. Ne ottivat sitte lampaita kiini, missä vaan näkivät lammaslauman ja antoivat niistä hinnan omistajilleen, muistaakseni hopearuplan kustakin. Muulla kaupalla ei niitä ollut mahdollinen saada. Bulgarian äijät koettivat vaan selittää: "jos me myymme teille karjamme ja Turkkilaiset sattuvat ryntäämään Plevnasta ulos ja tulevat tänne", — muka voittaen takaisin kylät haltuunsa — "sekä saavat tietää että olemme teitä lampaillamme ravinneet, niin olisi hirveä hirsipuu meidän poloisien osaksemme tuleva". Tässä esiintyi vallan selvästi mitenkä Osman paschan ankara kurinpito tehokkaasti vaikutti Bulgarilaisiin, vaikka hän itse rehenteli Plevnassa.
Lokakuun 12 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin, pitkin eräitä vuorisolia. Aamupäivä oli sateinen, tiet olivat tulleet vetelöiksi, vaan ei se sentään näyttänyt ketään murehduttavan; pataljoonain ja rykmenttien laulukunnat olivat kutsutut etunenään ja laulaa hurittelivat iloisia laulujansa, niinkuin ei olisi ollut minkäänlaista vaikeutta. Ehtoopäivällä pääsimme määrämatkamme perille, saapuessamme Jeni-Barkatschisi kylän luokse, jonne meidät asetettiin asentopaikkaan. Siihen heti pystytimme telttamme ja olimme taas niinkuin kotonamme. Täällä oli myös ensimäinen kysymys: mistä saadaan ruoka-aineita? Lampaita hankittiin taas niinkuin ennenkin. Joka mies sai itse keittää osansa laukun kattilassa eli tehdä miten parhaaksi näki. Moni vähä käristi osaansa nuotiotulella ja kalvoi sitä sitte puoli raakana ja peitti lopun mäkeen, josta Bulgarilaisten koirat olivat vikkelät sen korjaamaan.
Lokakuun 13 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli taas isot aikaa kaunis ja lämpöinen. Emmekä juuri muutenkaan voineet moittia oloamme, kun saimme huoata pitkän ja vaivaloisen marssimisemme perästä, jos vaan ei olisi puuttunut nuo kalliit tavarat, nim. leipä ja suola, joista Herran lahjoista koko täällä-olon ajan oli tavallinen puute. Niitä ei voitu hankkia ei kullalla eikä hopealla. Senpätähden meidän pojat jälestäpäin nimittivätkin sen kylän "Nälkäkylän" nimellä, joka jo yksin onkin hyvä todistus asian tärkeydestä. Lihaa saimme kyllä tarpeenmukaisesti, jossa tilaisuudessa Bulgarilaisten ja Turkkilaisten lampaat saivat olla tervetulleita meidän nälkäisille vatsoillemme. Siinä paikassa luettiin meille päiväkäskyssä muun muassa seuraavaa: "ja pitää oltaman joka silmänräpäys valmiina ryntäämään esiin, jos tarve vaatii". Sillä näet jos Osman pascha olisi tehnyt Plevnasta uloshyökkäyksen ja Mehemed-Ali paschan armeija olisi rynnännyt toisaalta, niin olisimme joutuneet kahden tulen keskelle, senpätähden olimmekin aina valppaana varoillamme. Ympäristöt varustettiin vahvoilla valleilla (retuuteilla) ja rintasuojilla, että tarpeen tullessa olisi ollut huokeampi torjua heitä aivan lähelle tulemasta.