Kymmenen, kaksikymmentä likeisen seurustelun kuukautta ei enää merkitse mitään. Sinä tunnut minusta yhtä vieraalta kuin silloin, jolloin et vielä minua rakastanut. Ja minä en enää sinua hyväile, en enää puhu; sulkeudun kuoreeni; vältän jokaista ulkoa näkyvää ilmaisua; pelkään, että pieninkin sysäys voi henkesi pohjasta nostaa sen samean sakan, minkä elämä palauttamattomasti on siihen koonnut. Ja silloin laskeutuu ylitsemme tuollainen pitkä tuskallinen vaiteliaisuus, jossa sydämen voimat hyödyttömästi ja haikean tuskallisesti riutuvat. Minä kysyn sinulta: — Mitä ajattelet? Sinä vastaat minulle: — mitä sinä ajattelet? — Minä en tunne sinun ajatustasi; sinä et tunne minun ajatustani. Juopa käy yhä syvemmäksi; se muuttuu kuiluksi. Ja tuijottaminen alas tähän kuiluun tuottaa niin voimakasta tuskaa, että minä sokean vaiston pakoittamana heittäydyn vartalosi yli, puristan, tukehutan sinua, kärsimättömänä omistaakseni sinut. Hekkuma on kiivaampi kuin koskaan ennen, mutta mikä hekkuma voi korvata sitä alakuloisuutta, joka seuraa?
Ippolita sanoi:
— Minä en sellaista tunne. Minä antaudun täydellisemmin. Kenties rakastan enemmän.
Taaskin tämä ylemmyyttä merkitsevä huomautus loukkasi sairasmielistä miestä.
Ippolita virkkoi:
— Sinä ajattelet liian paljon. Seuraat liiaksi ajatuksiasi. Ajatuksesi kiinnittää sinua kenties enemmän kuin minä, se kun on yhä uusi ja vaihteleva; minä taas olen menettänyt kaiken uutuuden viehätyksen. Rakkautesi ensi aikoina sinä olit vähemmän mietiskelevä ja välittömämpi. Et vielä ollut mieltynyt katkeroihin seikkoihin, sinä kun anteliaammin tuhlailit suuteloita kuin sanoja. Kun nyt kerran, kuten sanoit, sana on epätäydellinen ilmaisukeino, mitä hyödyttää sitä väärinkäyttää! Sinä väärinkäytät sitä melkein aina julmasti.
Vaiettuaan sitten hetken hän itse viehättyneenä mielessään liikkuvasta lauseesta ei malttanut olla sitä esille tuomatta ja lisäsi:
— Leikkaus edellyttää kuollutta ruumista.
Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo sitä katui. Tuo lause tuntui hänestä mitä jokapäiväisimmältä, epänaiselliselta, kirpeältä. Hän oli pahoillaan, ettei ollut säilyttänyt tuota lempeätä ja myöntyväistä äänenpainoa, joka edellä oli saattanut Giorgion heltymään. Vielä kerran hän näin oli laiminlyönyt aikeensa olla rakastajansa kärsivällinen ja hellämielinen hoitajatar.
— Näethän, — hän sanoi äänessä tuota pahoittelua ilmaiseva sävy, — sinä saatat minut väärälle tolalle.