— Mikä sinun on?
Giorgio oli melkein tyrmistynyt tuosta hyvyyttä uhkuvasta äänenpainosta, jota ei ollut odottanut. Kun hän siitä huomasi ajatuksensa arvatuiksi ja tilaansa säälittävän, hän tunsi oman säälin itseänsä kohtaan kasvavan; ja syvä mielenliikutus valtasi koko hänen olemuksensa.
— Mikä sinun on? — toisti Ippolita tarttuen hänen käteensä, ikäänkuin aistillisesti vahvistaakseen lempeytensä voimaa.
— Mikäkö minun on? — Giorgio vastasi. — Rakastan.
Hänen sanansa olivat menettäneet kaiken katkeran kovuuden. Paljastaessaan parantumattoman haavansa, täytti surku häneen itseensä koko hänen mielensä. Se epämääräinen kauna, joka hänen sielunsa pohjalla liikkui tuota naista kohtaan, tuntui haihtuvan. Hän huomasi vääräksi kaikki vihantunteet tuohon naiseen, tunnustaen välttämättömän ja kohtalollisen lain olemassaolon. Hänen onnettomuutensa ei ollut minkään ihmisolennon aiheuttama, vaan johtui itse elämän olemuksesta. Hänen ei sopinut syyttää rakastajatarta, vaan rakkautta. Rakkaus, johon luonnon pakosta koko hänen olemuksensa pyrki voittamattoman rajusti, rakkaus oli hänestä suurin kaikista maallisista surun aiheuttajista. Ja tuohon ylimpään surun aiheuttajaan hän oli oleva sidottu kenties kuolemaan asti.
Kun hän ajatuksiin vaipuneena vaikeni, Ippolita kysyi häneltä:
— Luuletko sinä siis, Giorgio, etten minä sinua rakasta?
— No niin, luulenhan, että minua rakastat, hän vastasi. — Mutta voitko todistaa minulle, että huomenna kuukauden kuluttua, että alati tulet olemaan yhtä onnellinen siitä, että olet minun omani? Voitko todistaa minulle, että nyt, tällä hetkellä, olet kokonaan minun? Mitä omistan sinusta?
— Kaiken.
— En mitään, tai en juuri mitään. En omista sitä, mitä tahtoisin omistaa. En tunne sinua. Kuten jokainen muu ihmisolento, sinä suljet sisääsi minulle tutkimattoman maailman; eikä mitä hehkuvinkaan intohimo auta minua siihen tunkeutumaan. Sinun aistimuksistasi, tunteistasi, ajatuksistasi tunnen ainoastaan vähäisen murto-osan. Sana on epätäydellinen ilmaisukeino. Sielu ei ole toiselle siirrettävissä. Sinä et voi antaa minulle sieluasi. Keskellä intohimon huumaustakin, olemme kuitenkin kaksi eri olentoa, aina kaksi eri olentoa, eroitetut toisistaan, vieraat, sisäisesti yksinäisiä. Suutelen otsaasi; ja otsasi alla ehkä liikkuu ajatus, joka on minulle vieras. Puhun sinulle; ja ehkä joku lauseeni herättää mielessäsi muiston toisista ajoista, eikä muistoa minun rakkaudestani. Mies kulkee ohitsesi, hän katsoo sinuun; ja sinun hengessäsi herää jotain, jota minä en voi havaita. Enkä tiedä, kuinka monta kertaa aikaisemman elämäsi heijastus valaisee nykyhetkeä. Oi, tuota aikaisempaa elämääsi minä sanomattomasti pelkään! — Olen sinun vieressäsi; minut valtaa täydelleen tuo sulous, jolla erityisinä hetkinä minut täyttää sinun pelkkä läsnäolosi; hyväilen sinua, kuuntelen sinua; antaudun täydellisesti. Äkkiä yksi ajatus panee vereni jähmettymään. Entä jos minä tietämättäni herätän sinussa muiston, jo koetun tunteen aaveen, aikoja sitten kuluneiden päivien alakuloisuuden? En voisi koskaan kuvata sinulle tuskiani. Tuo lämpö, joka minussa on synnyttänyt epämääräisen harhaluulon jostain yhteydestä sinun ja minun välillä, raukeaa äkkiä. Sinä pakenet minua, etenet, poistut saavuttamattomiin. Minä jään yksinäisyyteen, peloittavaan yksinäisyyteen.