Tämän vaiteliaisuuden loukkaamana Giorgio jatkoi. Eikä häntä siihen kiihoittanut ainoastaan haikea halu kiusata ystävätärtään, vaan myös jonkunmoinen epäitsekäs tiedonhalu, johon sivistyksensä loi kiihdytystä ja kirjallista väritystä. Giorgio koetti todella panna sanoihinsa sitä todistelevaa varmuutta ja täsmällisyyttä, minkä oli oppinut analysoivien psykologien teoksista. Mutta samoin kuin yksinpuheluissaan hänen muodostamansa päätelmä liioitteli ja muutteli sitä mielentilaa, joka oli hänen itsetutkimuksensa esineenä, samoin vuoropuheluissa tarkkanäköisyyden tavoittelu usein himmensi hänen tunteensa vilpittömyyttä ja saattoi hänet erehtymään niiden salaisten vaikuttimien suhteen, joita hän koetti saada selville. Hänen aivonsa, täyteen sullottuina sielutieteellisiä havaintoja, omia tai muiden psykologien teoksista koottuja, usein sekoittivat ja hämmensivät kaiken sekä hänen sisällään että ulkopuolellaan. Hänen henkensä eksyi keinotekoisuuteen, josta ei enää selviytynyt.
Giorgio jatkoi:
— Pane merkille, etten sinua soimaa. Sinä et ole syypää. Jokaisella ihmissielulla on määrävarasto tunnevoimaa, jonka voi kuluttaa rakkaussuhteeseen. Välttämättömästi tuo voima aikaa myöten kuluu kuten kaikki muu. Kun se on tyhjentynyt, ei mikään ponnistus voi estää rakkauden raukeamista. Ja olethan sinä jo kauan minua rakastanut; lähes kaksi vuotta! Huhtikuun toisena päivänä vietämme toista vuosipäivää. Oletko ajatellut sitä?
Ippolita pudisti päätään. Giorgio toisti, ikäänkuin itsekseen:
— Kaksi vuotta!
He kulkivat penkille ja kävivät istumaan. Istuutuessaan Ippolita näytti vakavan väsyneeltä, melkein lamautuneelta. Raskaat mustat vaunut kulkivat rämisten ohi lehtokujaa pitkin, rouskuttaen sorahiekkaa. Via Flaminialta kaikui heikkona torven ääni Äänettömyys täytti tuuhean lähistön; harvoja sadepisaroita tippui.
— Siitä tulee synkän surullinen, tuosta toisesta vuosipäivästä — alkoi Giorgio uudelleen, armottomana vaikenevaa naista kohtaan. — Ja kuitenkin meidän täytyy sitä viettää. Minulle maistuvat karvaat palat.
Ippolita päästi surunsa ilmoille odottamattoman hymyn muodossa. Sitten hän sanoi oudon lempeästi:
— Miksi kaikki nämä pahat sanat?
Ja hän katsoi Giorgiota silmiin pitkään ja syvälle. Molemmat tunsivat jälleen sanomattoman levotonta tarvetta lukea toistensa sielujen salaisuutta. Ippolita tiesi hyvin, mikä kauhea kärsimys kidutti rakastajaansa. Ja jotta tämä puhuisi ja päästäisi ilmoille tuskansa, hän lisäsi: