Ippolita oli vaiti, uudelleen painaen päänsä alas.
— Et vastaa? Oh, tiedän hyvin, että se, mitä sanot, ei ole totta.
Vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat sanomatonta tuskaa tuntien koettivat lukea toisen ajatuksia, Giorgio jatkoi:
— Näin alkaa rakkauden kuolinkamppailu. Sinä et sitä vielä huomaa, mutta paluusi jälkeen olen alinomaan joka päivä sinua tarkannut, ja joka päivä olen huomannut sinussa uusia merkkejä.
— Mitä merkkejä?
— Pahoja merkkejä, Ippolita… Kuinka kauheata on rakastaa ja samalla joka hetki olla niin tarkkanäköinen!
Ippolita pudisti päätään melkein rajusti, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Tällä kertaa taas, kuten niin monasti ennen, molemmat rakastavat tunsivat toinen toistaan kohtaan vihamielisyyttä. Kumpikin tunsi itsensä loukkautuneeksi epäluulon vääryydestä, ja heidän sisällään liikkui tuota kumeata vihaa, joka joskus puhkesi koviin ja korjaamattomiin sanoihin, vaikeisiin syytöksiin, suunnattomiin vastasyytöksiin. Voittamaton kiihko heräsi heissä vuoroin kiduttaa toisiaan, loukata toisiaan ja raadella toinen toisensa sydäntä.
Ippolita synkistyi, sulkeutui itseensä. Hänen kulmakarvansa rypistyivät, hän likisti yhteen huulensa, ja sillävälin Giorgio katseli häntä ärsyttävästi hymyillen.
— Näin se alkaa — Giorgio toisti, yhä huulilla tuo katkera hymy, silmissä tuo terävä katse. — Sinä tunnet sielusi pohjalla levottomuutta, epämääräistä kärsimättömyyttä, jota et voi tukehuttaa. Ollessasi lähellä minua, tunnet, että sielusi pohjasta jotain nousee minua vastaan, jonkunmoinen vaistomainen vastenmielisyys, jota et voi tukehuttaa. Ja sinä käyt vaiteliaaksi; ja sinun on tekeminen ääretön voimanponnistus, sanoaksesi minulle yhden ainoan sanan; ja käsität väärin, mitä minä sanon. Ja epätahallisesti, mitättömissäkin vastauksissa, äänesi kaikuu ankaralta.
Ippolita ei keskeyttänyt häntä edes kädenliikkeellä.