— Se on totta.
Ääretön surumielisyys saattoi heidän sanansa väsyneiksi. Ippolita jatkoi, kumartaen päänsä, katkerana ja sääliväisenä:
— Rakkaus parka!
— Mikä rakkaus? — kysyi Giorgio hajamielisenä.
— Meidän rakkautemme.
— Tuntuuko sinusta, että se on loppumaisillaan?
— Ei ainakaan minussa itsessäni.
— Minussako siis?
Vaivoin tukahutettu ärtyisyys teki hänen äänensä pisteliääksi. Hän toisti, katsoen Ippolitaan:
— Minussako? Vastaa.