Ajuri nousi pystyyn ja piteli sauvan kärjessä jotain, jota ylhäällä olijat eivät voineet nähdä.
— Hiuksia.
— Minkä värisiä?
— Vaaleita.
Äänet kajahtivat tuossa kahden muurin muodostamassa syvänteessä oudoilta.
— Giorgio, lähtekäämme pois! — rukoili Ippolita, mieli kiihoituksissaan ja kasvot hieman kalpeina, vetäen pois rakastajaansa, joka kumartui rintanojan yli ryhmän kohdalla, kammoittavan kohtauksen houkuttelemana.
Vaieten he kulkivat kolkon paikan ohi, ajatukset tuskallisesti kiintyneinä tuohon kuolemaan; ja heidän alakuloisuutensa kuvastui ilmeisenä kasvoissa.
Giorgio virkkoi:
— Autuaat ovat vainajat, sillä he eivät enää epäile.
Ja Ippolita: