Giorgio hymyili tuskin huomattavasti. Molemmat huomasivat, että tästä kiistasta ainoastaan rakkaus oli vahingoittunut.
Äskeiset pappis-vaunut palasivat siitä ohi; molemmat mustat pitkähäntäiset hevoset juoksivat hiljaista ravia. Puut muuttuivat yhä aavemaisemmiksi, mikäli kostea hämärä-ilma tummeni. Sinervän lyijynkarvaisina pilvet höyrysivät yläpuolella Palatinoa ja Vatikaania. Rikinkeltainen valojuova, suora kuin pystyssä oleva miekka, hiipaisi Mariovuorta, terävälatvaisten sypressien takaa.
Giorgio ajatteli:
— Rakastaako hän minua vielä? Miksi hän niin helposti ärtyy? Tunteeko hän ehkä, että minä puhun totta tai sellaista, mikä pian on oleva totta? Ärtyisyys on oire. Mutta enkö itsekin tunne tuota kumeata ja alituista ärtyisyyttä syvällä sisälläni? Mitä minuun tulee tiedän hyvin sen oikean syyn. Olen mustasukkainen. Kenelle? Kaikelle: — esineille, jotka kuvastuvat hänen silmiinsä…
Giorgio katsoi häneen. — Hän on hurmaavan kaunis tänään. Hän on kalpea. Hän miellyttäisi minua, jos olisi aina alakuloinen ja sairas. Kun hänen kasvoissaan on väriä, hän näyttää minusta toiselta. Kun hän hymyilee, en voi pidättäytyä epämääräisestä vihamielisestä tunteesta, melkein vihasta hänen nauruansa kohtaan. Eihän tämä kuitenkaan tapahdu aina…
Giorgion ajatus häipyi hämärään. Hän pani ohimennen merkille salaisen sukulaisuuden, joka vallitsi rakastajattaren ulkonäön ja iltahämärän välillä, ja hän nautti siitä. Ruskeahkon kalpeasta hipiästä hohti esiin kevyt sinervä vivahdus; ja hänellä oli kaulassa aivan vaaleankeltainen nauha, joka jätti paljaiksi molemmat ruskeat luomet. — Hän on hyvin kaunis. Hänen kasvoissaan on melkein aina syvä, merkitsevä, intohimoinen ilme. Siinä piilee hänen hurmaavaisuutensa salaisuus. Hänen kauneutensa ei koskaan minua väsytä; se siirtää minut alati haaveelliseen mielentilaan. Mihin perustuukaan hänen kauneutensa? Sitä en voi sanoa. Lakien mukaisesti hän ei ole kaunis. Joskus katsellessani häntä, on minut yllättänyt tuskallinen pettymys. Hänen piirteensä eivät ole todellisessa muodossaan näyttäneet minusta henkisen ilmeen muuttamilta ja kirkastamilta. Kuitenkin hänellä on kolme jumalallisen kaunista osaa kasvoissa: otsa, silmät, suu ovat jumalallisia.
Hänen naurava kuvansa sukelsi taas esiin… Mitä Ippolita kertoikaan minulle eilen? Hän kertoi minulle jotain sisarestaan: vähäisen koomillisen tapauksen, joka oli sattunut hänen sisarensa kodissa Milanossa, silloin Ippolita oli ollut siellä käymässä… Miten hän oli nauranut!… Hän siis saattoi nauraa kaukana minun luotani; hän saattoi olla iloinen. Ja minä olen tallettanut hänen kirjeensä. Kaikki hänen kirjeensä ovat täynnä alakuloisuutta, kyyneleitä, epätoivoisaa kaihoa.
Hän tunsi kiivasta tuskaa ja sitten myrskyisää levottomuutta, ikäänkuin hänellä olisi ollut edessään vakava ja korjaamaton, mutta samalla selvittämätön tosiseikka. Yhteenliittämistään mielikuvista hänessä syntyi tuo tavallinen ilmiö: tunteiden liioittelu. Tuo Ippolitan viaton naurunpuuska muuttui Giorgion mielikuvituksessa keskeymättömäksi hilpeydeksi; joka päivä, joka hetki hänen poissaolonsa aikana oli muka ollut iloinen. Ippolita oli muka elänyt jokapäiväisen tavallista elämää lankonsa ystävien, ihailijoiden, typerien ihmisten parissa. Hänen surullisuutta uhkuvat kirjeensä valehtelivat. Sanasta sanaan hän muisti erään kirjeen kohdan —"Täällä elämä on sietämätöntä; ystävät ja ystävättäret piirittävät meitä; he eivät suo meille hetkeäkään rauhaa. Tunnethan Milanolaisten herttaisuuden." — Hänen mielestään kohosi kuin selkeä näky: Ippolita keskellä porvarillista joukkoa virkamiehiä, asianajajia, kauppiaita. Hän hymyili kaikille, ojensi jokaiselle kätensä, kuunteli typeriä puheita, vastasi mauttomasti, sekaantui tähän jokapäiväisyyteen.
Sinä hetkenä painoi hänen sydäntään koko se kärsimys, jota oli kestänyt noina kahtena vuotena, kun oli ajatellut sitä elämää, jota rakastettunsa vietti hänelle tuntemattomien ihmisten parissa niinä hetkinä, joina hän ei voinut olla hänen luonaan. — — Mitä Ippolita tekee? Kenet hän näkee? Kenen kanssa hän puhuu? Miten käyttäytyy hän niihin ihmisiin nähden, jotka tuntee, joiden kanssa seurustelee? Ainaisia kysymyksiä ilman vastausta.
Edelleen hän hautoi mielessään tätä: — Jokainen noista ihmisistä vie jotain hänestä, vie jotain minulta. Minä en koskaan saa tietää, mikä on ollut noiden ihmisten vaikutus häneen, mitä tunteita, mitä ajatuksia ne hänessä ovat herättäneet. Hän on kaunis, täynnä hauskuutta. Hänellä on senlaatuinen kauneus, joka kiihoittaa miehiä ja joka saattaa heidät himokkaiksi. Keskellä tuota kauheta laumaa häntä on himoittu. Miehen himokkaisuus ilmenee katseessa, ja katseet ovat vapaat, ja nainen on alttiina häntä himoitsevan miehen katseille. Mitä tunteekaan nainen, kun huomaa, että häntä himoitaan? Välinpitämättömäksi hän totisesti ei jää. Hän varmasti tuntee levottomuutta, jotain mielenliikutusta, vaikkapa vaan vastenmielisyyttä, vaikka inhoa. Näin on siis mahdollista, että mikä mies tahansa saattaa tehdä levottomaksi sen naisen, joka minua rakastaa. Minkä arvoinen on siis omistukseni?