Hän kärsi ankarasti niistä aistillisista mielikuvista, jotka liittyivät hänen sisäisiin mietteisiinsä.
— Rakastan Ippolitaa tuntien intohimoa, jota pitäisin ehtymättömänä, ellen tietäisi, että jokaisen inhimillisen rakkauden täytyy loppua. Rakastan häntä, enkä voi kuvitella korkeampaa hekkumaa, kuin mitä nautin hänestä. Ja kuitenkin monasti nähdessäni naisen kulkevan ohitseni, minut on vallannut äkillinen halu; monasti kahdet naissilmät, jotka ohimennen olen jossakin nähnyt, ovat jättäneet sieluuni epämääräistä alakuloisuutta. Useammin kuin kerran olen ajatellut naisesta, joka kulki ohitseni, naisesta, jonka tapasin jonkun ystäväni rakastajattaren salissa: — Millainen lienee hänen tapansa rakastaa? Mikähän on hänen hekkumansa salaisuus? Ja joksikin aikaa tuo nainen sitten on kiihoittanut mielikuvitustani, ilman liiallista hehkua, mutta hitaan jatkuvasti. Muutamat noista mielikuvista ovat ilmaantuneet äkkiä tietoisuuteeni silloin, kun olen peittänyt hyväilylläni Ippolitan. No niin, miksi ei hänessäkin heräisi halua, kun hän näkee miehen kulkevan ohi? Jos minun olisi mahdollista katsoa sisälle hänen sieluunsa ja jos siinä näkisin sellaista halua, vaikkapa vaan salaman välähdyksenä, niin pitäisin sitä lemmittyni poistamattomana tahrana ja luulisin menehtyväni tuskaan. Minä en koskaan ole saava tuota ilmeistä todistusta, sillä luonto tahtoo, että lemmittyni sielu on näkymätön ja salattu, ja kuitenkin paljoa enemmän alttiina loukkaukselle kuin ruumis. Mutta yhdenlaisuudet saattavat asian selväksi. Mahdollisuus ei ole epäilyksen alainen. Kenties hän juuri tällä hetkellä tarkastelee tuollaista sisällään olevaa verestä tahrapilkkua ja näkee sen sisäisen katseensa edessä laajenevan. Tuskan kiduttamana hän vavahti.
Ippolita kysyi häneltä, ääni lempeänä:
— Mikä sinun on? Mitä ajattelit?
Ja Giorgio vastasi:
— Sinua.
— Miten?
— Pahasti.
Ippolita huokasi. Sitten hän kysyi:
— Tahdotko, että menemme?