Hän vastasi:
— Menkäämme.
He nousivat. He palasivat samaa tietä, jota pitkin äsken olivat tulleet. Ippolita sanoi hiljaa, itku äänessä:
— Kuinka surullinen ilta, rakkaani!
Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tahtonut koota ja itseensä imeä sitä alakuloisuutta, joka virtasi menehtyvästä päivästä. Nyt oli Pincio yltympäri autio, hiljainen, täynnä punasinervää varjoa, missä kuvapatsaat hohtivat valkoisina kuin hautakivet. Alhaalla leviävä kaupunki peittyi tuhkanharmaaseen autereesen. Silloin tällöin tippui joku sadepisara.
— Minne menet tänä iltana? kysyi Ippolita. — Mitä aiot tehdä?
Hän vastasi epätoivoisena:
— En tiedä, mitä tulen tekemään.
Seisoessaan siinä vierekkäin kärsien, he ajattelivat kauhistuen sitä heille tuttua ja paljoa kovempaa ahdistusta, joka heitä odotti. He tiesivät, minkä kauhean tuskan öiset harhakuvat tulivat tuottamaan heidän puolustamattomille sieluilleen.
— Jos tahdot, tulen luoksesi tänä yönä, sanoi Ippolita ujona.