Hänen rakastajansa, jota kumea kauna sisäisesti riudutti, tunsi jonkunmoista hekkumaa häijyyden purkauksesta ja kostonhalusta ja vastasi:
— En tahdo.
Mutta hänen sydämensä kapinoi sitä vastaan: "Tätä yötä et kestä kaukana Ippolitasta, se on sula mahdottomuus." Ja tajutessaan tämän sulan mahdottomuuden hän keskellä sokean vihamielistä mielentilaansa tunsi jonkunmoista sisäistä kammoa, outoa kammoa, ikäänkuin kohottavasta ylpeydestä syntynyttä, kun hän ajatteli sitä suurta intohimoa, joka häntä hallitsi. Hän toisti itsekseen: — Minä en voi olla erillään hänestä; tänä yönä en sitä voi. — Hänellä oli se tuntemus, että oli oudon voiman vaikutuksen alaisena. Surullinen aavistus hiipi hänen mieleensä.
— Giorgio! — huudahti Ippolita ja painoi pelästyneenä hänen käsivarttaan.
Giorgio vavahti. Hän tunsi sen paikan, mihin äsken olivat pysähtyneet katselemaan alhaalla olevan katukivityksen veripilkkua, itsemurhaajan siihen jättämää merkkiä. Hän kysyi:
— Peloittaako sinua?
Yhä vielä takertuen kiinni hänen käsivarteensa Ippolita vastasi:
— Vähäsen.
Giorgio poistui hänen luotaan, lähestyi kaiteita ja kumartui. Alhaalla oleva katu oli jo pimeän peitossa, mutta hän luuli vielä siinä näkevänsä tuon tumman veripilkun, äskeinen vaikutelma kun vielä oli tuoreena muistissa. Iltatunnelma synnytti hänen mielikuvituksessaan tuon kuolleen ruumiin hahmon; nuorukaisen epämääräisen muodon, vaaleatukkaisen, verisen pään. — Kuka hän oli? Miksi hän oli surmannut itsensä? Hän näki itsensä tuossa hengettömässä muodossa. Mitä nopeimmat, yhteydettömät ajatukset kiitivät halki hänen aivojensa. Hän näki kuin salaman välkkeessä edessään setäparkansa, Demetrion, isänsä nuoremman veljen, tuon sukulaisensa, joka oli tehnyt itsemurhan: — kasvot valkealla pieluksella leväten, mustan verhon peittämänä; pitkä kalpea käsi, mutta täynnä miehekästä sävyä; seinällä hopeainen vihkivesimalja, joka kiinnitettynä kolmella pienellä ketjulla silloin tällöin tuulessa heilui hiljaa helisten. — Jospa minä syöksyisin tuonne alas! Yksinkertainen hyppäys rintanojan yli, ja nopea putous. Kadonneeko tajunta pudotessa? Hän kuvitteli ruumiin survausta kivitykseen; ja hän kauhistui. Sitten hän koko ruumiissaan tunsi rajua tuskallista väristystä, johon sekaantui oudon suloinen mielihyväntunne. Hänen mielikuvituksensa aavisti tulevan yön viehkeyttä: — vähitellen tapahtuva uinuminen suloiseen raukeuteen; herääminen hellyyden yltäkylläisyydessä, joka salaperäisesti on kertynyt unen kestäessä. Mielikuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan harvinaisen nopeasti.
Kääntyessään hän kohtasi Ippolitan katseet, jotka lujasti ja tavattoman suurina tuijoittivat häneen; ja hänestä tuntui, kuin olisi hän lukenut niiden ajatuksen ja hän lähestyi lemmittyään ja kietoi käsivartensa hänen käsivarteensa, tehden rakastavan eleen, joka oli hänelle ominainen. Ja Ippolita painoi häntä vahvasti kylkeensä. Molemmat tunsivat äkillistä tarvetta syleillä toisiaan, sulautua toisiinsa rajattomasti.