Likellä, toisen talon kohdalla, lepäsi vaieten rauhaisa puutarha, tiheään laakeripuiden aitaamana. Solakat, suorat rungot kohosivat liikkumattomina, kiiltävien vihreiden lehtien kruunaamina. Suurimman näistä ja vahvimman oli kokonaan kietonut iso, rakastunut koirannauris, uhkuvana verhoten vakavat lehvät lumivalkoisilla pehmeillä kukillaan, neitseellisen tuoksunsa raikkaudella. Sen juurella oleva maa näytti äsken kuokitulta. Musta risti levitti sopestaan syvään hiljaisuuteen, aidattuun paikkaan melkein sellaista alistuvaa surumielisyyttä, joka vallitsee hautuumaalla. Kapean tien päässä näki portaat, puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa; ne johtivat raoitetulle ovelle, jonka yläpuolelle oli ripustettu kaksi vihittyä oliivioksaa. Alimmalla portaalla istui avopäinen vanhus, leuka rinnalla, kädet polvien varassa; ja auringonpaiste oli siirtymäisillään tälle kunnianarvoiselle otsalle. Raoitetusta ovesta tunki ikäänkuin tämän vanhuksen unen säestäjänä keinuvan kätkyen tasainen kohina ja laulun yksitoikkoinen nuotti.

Kaikki nämä yksinkertaiset seikat tuntuivat olevan syvän elämän läpitunkemia.

V.

Ippolita ilmoitti lupauksensa mukaan saapuvansa San Vitoon pikajunalla kello 1 päivällä tiistaina 20:ntenä päivänä.

Kaksi päivää puuttui vielä. Rakastaja kirjoitti hänelle: "Tule, tule! Olen täällä ja odotan sinua; eikä odotus koskaan ole ollut raivokkaampi. Joka silmänräpäys, joka kuluu, on palauttamatta mennyt hukkaan onnelta. Tule, kaikki on valmiina. Tai oikeammin, ei mikään muu ole valmiina kuin minun haluni. On välttämätöntä, että varustaudut kärsivällisyydellä ja väsymättömällä anteeksiantavaisuudella, ystäväni, sillä kaikki mukavuudet puuttuvat tässä autiossa ja vaikeapääsyisessä yksinäisyydessä: ja kuinka vaikeapääsyisessä! Kuvittele, ystäväni, että San Viton asemalta noin kolmenneljännestunnin tie johtaa erakkomajalle; ja on mahdotonta muutoin, kuin jalan kulkea tätä polkua, joka on hakattu jyrkkään merenrannalla olevaan hiekkakivi-kallioon. On välttämätöntä, että tulet vankat kengät jalassa ja muassasi jättiläisvarjostimet. Paljoja vaatteita sinun ei tarvitse tuoda mukaasi. Joku ohut ja vastustuskelpoinen hame aamukävelyitämme varten riittää. Älä unhoita uimapukua. Tämä on viimeinen kirje, jonka ennen tuloasi sinulle kirjoitan. Tulet saamaan sen muutaman tunnin ennen lähtöäsi. Kirjoitan tätä kirjettä kirjastossa, huoneessa, johon on kasattu kaikki ne kirjat, joita emme tule lukemaan. On tyyni iltapäivä, jonka yli leviää meren ääretön yksitoikkoisuus. On pehmeä, vaitelias hetki, hienolle aistillisuudelle altis. Oi, jospa jo olisit täällä!… Tänä iltana nukun toisen kerran erakkomajassa; olen yksin. Jospa sinä näkisit vuoteen. Se on maalaisvuode, jykevä avio-alttari, leveä kuin puimatanner; syvä kuin vanhurskaan uni. Se on häävuoteiden häävuode. Patjat sisältävät kokonaisen lammaslauman villat, ja olkipulsteri koko maissikentän oljet. Saattaako kaikilla näillä siveillä seikoilla olla aavistusta sinun alastomuudestasi? Voi hyvin, voi hyvin! Kuinka hitaat ovat hetket! Kuka sanoo, että ajalla on siivet? En tiedä, mitä antaisin, jos voisin nukahtaa tähän raukaisevaan velttouteen ja vasta tiistain aamuhämärässä jälleen herätä. Mutta en tule saamaan unta. Minäkin olen surmannut uneni. Alinomaan haamoittaa edessäni sinun suusi näky."

VI.

Jo muutama päivä oli Giorgiolla alinomaa ollut hekkuman näkyjä. Aistilliset himot heräsivät tavattoman rajuina hänen veressään. Lauha tuulenhenkäys, tuoksu, risahdus, joku muutos ilmassa riitti kiihoittamaan koko hänen olemustaan, saattamaan hänet riuduttavaan kaihontilaan, ajamaan veren hänen kasvoihinsa, jouduttamaan valtimojen tykintää, syöksemään hänet melkein mielettömään hämmennystilaan. Tuo hänen tavaton taipumuksensa manata esille aistillisia kuvia, vielä lisäsi hänen kiihoittumustaan. Hänen aistimustensa muisto oli niin selvä, että hermot sisäisestä näkemyksestä saivat sysäyksen, joka oli melkein yhtä voimakas, kuin todellisen esineen aiheuttama.

Hänellä oli ruumiissaan isältään perimät idut. Hänellä, olennolla, joka oli kokooonpantu älystä ja tunteista, piili veressä tuon eläimellisen olennon turmiollinen perintö. Mutta hänessä muuttui vaisto intohimoksi, aistillisuus sai melkein sairaalloisuuden muodon. Ja hän suri sitä todella kuin häpeällistä tautia. Hän kammoksui tuota kuumetta, joka häntä äkkiä kouristi ja häntä armotta hivutti, jättäen hänet alennustilaan, kuihtuneeksi, kykenemättömäksi ajatustyöhön. Eräät hänen alhaisista intohimonpuuskauksistaan panivat hänet kärsimään, ne kun herättivät hänessä selvän tietoisuuden arvottomuudestaan. Eräät äkillisen raa'an himollisuuden kohtaukset hävittivät hänen sieluansa, kuin rajuilma peltomaata, sulkivat kaikki hänen sisäiset lähteensä ja aukaisivat tuskallisia vakoja, joita hänen ei pitkiin aikoihin onnistunut täyttää.

Sinä hetkenä, jona puuska hänet valtasi, hänellä oli se selvä tajunta, että toinen persoonallisuus astui hänen omansa sijalle. Joku outo yksilö tunki hänen olemukseensa, anasti koko hänen elinytimensä kuin vastustamaton valloittaja, johon nähden jokainen puolustus olisi ollut turha. Ja alati vaivasivat juuri ne kolkot ajatukset, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat tehottomat.

Ollen mieteperäinen ja tarkkanäköinen mies, joka jo jotenkin aikaisin oli asettunut oman elämänsä havaitsijaksi, oli hän ymmärtänyt, että jokainen ulkonainen kiihoitus oli mitätön verrattuna siihen viettelemykseen, jotka lähtivät hänen itsessään havaitsemistaan syvyyden kuiluista. Sentähden hän jo melkoisen aikaisin oli alkanut ravita tuota salaista kunnianhimoa, joka kiihoittaa ja vie harhaan todella älyperäisiä ihmisiä, mitkä halveksivat tavallista elämää, ainoastaan uteliaasti tutkien niitä lakeja, jotka hallitsevat intohimojen kehitystä. Hänkin pyrki, samoin kuin muutamat etevät aikalaisensa taiteilijat ja filosofit, joiden kanssa oli seurustellut, luomaan itselleen sisäisen maailman, missä olisi voinut elää metodillisesti, ollen alituisessa tasapainossa, alituisen tiedonhalun valloissa, halveksien jokapäiväistä hälinää ja jokapäiväisiä tapauksia.