Mutta tuhannet turmiolliset perinnöllisyydet, mitkä kätki sisimmässään kaikkien niiden sukupolvien hävittämättömänä leimana, joista polveutui, estivät häntä lähenemästä henkensä palavasti kaihoavaa ihannetta; ne tukkivat häneltä jokaisen pelastuksen tien. Hänen hermonsa, verensä, ytimensä täyttivät hänet kumeilla vaistoillaan.
Giorgio Aurispan koko elimistölle ominainen oli voimakkaasti kehittynyt aistimusten herkkyys. Tuntohermot, joiden tehtävänä on johtaa ulkonaiset aistimukset sisäkeskustaan, olivat saavuttaneet kiihottuneisuuden, mikä melkoisesti voitti terveen ihmisen luonnollisen aistimismahdollisuuden, ja siitä johtui, että hänen mielihyväntunteensakin melkein aina muuttuivat mielipahantunteiksi. Sen lisäksi tapahtui että ylenmääräisestä hermokiihoituksesta aiheutunutta tuskallisten tunteiden sarjaa seurasi mielihyvän hallitsema tajunnan tila, johon koko elimistö intohimoisesti takertui, sitten liioitellun itsepintaisesti pysytellen samansuuntaisena. Sen keskuksen perinnöllinen kehitys, joka etupäässä vastaanottaa sukuvietin tavoittelemia kiihotteita, piti koko hänen elimistöään erityisen suunnan vallan alaisena.
Toinen Giorgio Aurispan elimistön omituisuuksia olivat aivokuteissa tapahtuvat, kestävyydeltään vaihtelevat verentungokset. Tämän ylen hermostuneen ihmisen aivojen verisolut menettivät usein joustavuutensa, ja silloin tapahtui, että ajatus tai mielle epämääräiseksi ajaksi kokonaan täytti hänen tajuntansa, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan niitä karkoittaakseen. Tällaiset ajatukset, sellaiset mielteet, jotka vastoin kaikkea tahdonvoimaa pysyivät, loivat tähän tajunnantilaan ajoittaisen, osittaisen mielisairauden leiman. Silloin jokaista pienintäkin molekyliliikettä vastasi mielle tai mielleryhmä, jotka olivat niin tuntuvia, että ainoastaan vaivoin saattoivat eroittaa ne todellisista havaitsemuksista. Ja niiden vaikutus oli samallainen kuin muutamien aineiden, kuten opiumin ja hashish'in, mitkä kiihoittavat tunteiden ja mielteiden vahvuuden määrää aina näky-houreisiin asti.
Giorgio Aurispan näin monimutkainen henkinen rakenne oli arvaamattoman rikas ajatuksista ja mielikuvista, ja salamannopeasti hän ne toisiinsa yhdisti, tavattoman helposti hän liitti uusia aloja tunne-elämäänsä. Hän oli mestari täydentämään tuntematonta tunnetulla.
Kun painostus tavallisesti oli hyvin kova ja aivosäikeet äärettömän monimutkaiset, niin ylen voimakas aalto virratessaan ei ainoastaan tunkenut helppopääsyisiin kanaviin, vaan myös moniin vaikeampipääsyisiin, hyvin moniin kaukaisiin haarautumiin. Se tahtoo sanoa: tämä aalto ei kulkenut ainoastaan jo monien esi-isien tottumuksen uurtamia uria, vaan teitä, jotka yksilön kokemus vasta äsken oli aukonut, ja jotka sitä ennen olivat olleet suljettuina. Samoin väkevämpi hyökyaalto rannalla ei yksistään vedellään vala hietikon reunaa, jota edellinen aalto jo on huuhdellut, vaan se kulkee etemmäksi ja tulvii yli neitseellisen hietikon, ja kolmas vielä voimakkaampi kulkee edellisten jälkien yli ja tekee kauvemmaksi ulottuvan valloituksen.
Sellaisista purkauksista syntyivät mitä erilaisimmat ja monipuolisimmat sieluntilat: ne olivat sitä oudommat, kuta kauempana hermokeskuksesta voimanpurkaus oli tapahtunut. Tajunta muuttui äärettömäksi ajatusvirraksi. Joku ajatus muuttui hehkuvaksi kuin intohimo ja tempasi mukaansa joka pyörteelle alttiin sielun. Kuviteltu tunne kävi selväksi kuin todellinen tunne. Mielikuvien sekaannus loi himmeään muistoon äkillistä selkeyttä. Mitä oudoimmat ja harvinaisimmat mielleyhtymät huumasivat hänen kuvitusvoimansa pitkäksi aikaa.
Ollen tämänluontoinen Giorgio Aurispa ei voinut olla johdonmukainen eikä löytää tasapainoa. Hän saattoi yhtä vähän hillitä ajatuksiaan kuin vaistojaan ja tunteitaan. Hän oli elämässään "kuin laiva, joka myrskysäällä on käärinyt auki kaikki purjeensa".
Ja kuitenkin hänen tarkkanäköisyytensä, joka joskus oli tunkenut ilmiöiden ohi olioiden ytimeen, mikäli se ihmisälylle on mahdollista, oli tuottanut hänelle elämästä kenties oikean kuvan.
Ennen kaikkea hänellä oli tarkka yksinäisyyden ja katoavaisuuden tunne. Molemmat nämä käsitteet muodostivat yhdessä muutamien hänen ihailemiensa aikalaisten ajattelijain järjestelmän. "Kun jokainen ponnistus vapautumaan oman minän yksinäisyydestä on turha, on välttämätöntä vähitellen katkoa kaikki siteet, jotka vielä liittävät meidät yhteiseen elämään ja siten estää kallisarvoisen elinvoiman tehotonta tuhlailua. Sittenkuin tällä tavoin oman aineellisen olemassaolon piiri on supistettu, on välttämätöntä käyttää kaikki voimansa mahdollisuuden mukaan laajentaakseen ja muodostaakseen sisäistä maailmaansa, lisäämällä sen ilmiöitä rajattomiin ja ylläpitämällä tasapainoa. Kun olemme oppineet tuntemaan ja ymmärtämään kaikki ne lait, jotka hallitsevat ilmiöitä, silloin ei enää mikään yhteiselämän ilmiö meitä loukkaa, hämmennä tai tyrmistytä. Silloin elämme itsessämme. Maailma ei tarjoa meille mitään merkillisempää näytelmää, ei mitään pysyvämpää mielihyvää."
Mutta sen sijaan Giorgio Aurispan sielu murehti ja oli epätoivoissaan yksinäisyytensä vuoksi, ja se taisteli sokean raivokkaasti, kuten vanki ainaiseksi suljetussa kopissaan, kunnes raukesi uuvuksiinsa. Ja sitten se sulkeutui ja kääriytyi kokoon kuin herkkäsäikeinen lehti. Tuossa ahtaassa piirissä jatkui levottomuus yhtä kiivaana, se kuohui ja synnytti kumean, syvän katkeruuden, käsittämättömän mielipahantunteen, alinomaista, itsepintaista, raatelevaa tuskaa. Äkkiä purkautui kuuma ajatusvirta tähän piiriin ja hedelmöitti sen kuivuneen maaperän. Sielu siirtyi uuteen tilaan, joka oli mitä joustavin, ja unelmille, erehdyksille ja tuumille altis. Epämääräiset unelmat olivat pysyvää laatua ja tuumat alati vaihtuvia; ja onni oli alati etäällä.