Joku kumea perinnäis-tietoisuus kenties vaikutti sen, ettei tämä älyihminen voinut luopua romantillisista onnenunelmista. Tämä järkevä mies, jolla kuitenkin oli se vakaumus, että kaikki on turhaa, ei voinut vastustaa tarvetta etsiä onnea toisen olennon omistamisesta. Hän tiesi hyvin, että kaikista inhimillisistä murheen aiheista on rakkaus kaikkein suurin, sillä se on äärimmäinen ihmisen yrittämä ponnistus siirtyä ulkopuolelle sisäistä olemustaan: yhtä turha ponnistus kuin kaikki muut. Mutta rakkautta hän sittenkin tavoitteli voittamattoman intohimoisesti. Hän hyvin tiesi, että rakkaus, ollen pelkkä ilmiö, on vaihtuva kuva, jotain, mikä alinomaan muuttuu. Mutta hän tavoitteli rakkauden pysyväisyyttä, rakkautta, joka olisi täyttänyt koko elämän. Hyvin hän tiesi, että naisen heikkous on parantumaton. Mutta hän ei voinut luopua siitä ajatuksesta, että hänen lemmittynsä olisi vakaa ja uskollinen kuoloon asti.
Tämä eriskummainen vastakohta, minkä muodostivat ajatuksen selkeys ja aistimuksen sokeus, tahdon heikkous ja vaistojen väkevyys, todellisuus ja haaveet, synnytti hänessä turmiollisia häiriöitä. Hänen aivonsa, joita täyttivät osaksi omat ja osaksi toisten analyytikkojen tekemät psykologiset havainnot, sekoittivat ja hämmensivät usein kaikki seikat, sisäisesti ja ulkonaisesti.
Kirjallisuuden harjoittamisesta tarttunut tottumus yksinpuheluihin, joissa sisäinen harkinta suurentaa ja liioittelee esineenään olevaa sieluntilaa, houkutteli hänet usein erehdyksiin kärsimystensä oikeaan luonteeseen nähden ja saattoi ne hänelle raskaammiksi. Todellisten ja kuviteltujen tunteiden sekoitus suisti hänet niin monimutkaisiin ja outoihin tiloihin, että hän siitä ikäänkuin menetti ihmisyytensä vaiston. Hänkin ajatteli: — Olemme tehdyt samasta aineksesta kuin unelmamme. — Ja hän näki olemuksensa salaisimmista kätköistä jotain usvan tapaista kohoavan, jotain yhtenäistä, mutta outoa, mihin sattuman henkäys puhalsi kuvaamattomia muotoja.
Hänen kärsimyksensä kun kokonaan pitivät valloissaan hänen kykyjään, oli kaikki työ hänelle mahdoton. Demetrion perinnöksi jättämän omaisuuden nojalla hän aikoja sitten oli saavuttanut aineellisen riippumattomuuden, eikä ollut oppinut tuntemaan välttämättömyyden useinkin hyvin terveellistä pakkoa. Kun hän tehtyään tuskallisen tahdonponnistuksen lopulta pakoittautui työhön, ei häntä hetken kuluttua vallannut kyllästyminen, vaan ruumiillinen inho, niin raju hermokiihoitus, että se saattoi työhuoneenkin sietämättömäksi ja ajoi hänet pois kotoa kaduille ja toreille, minne vaan, kauas pois.
Huolimatta monista lahjoistaan hän pysyi toimettomana, epätuotteliaana. Ollen varma omasta hyödyttömyydestään, hän ravitsi henkeään hekumallisesti yksinomaan musiikilla ja kirjallisuudella. Sisäisellä ivalla hän teki tyhjäksi jokaisen aloitteen. Alussa hän oli itseään epäillyt ja tämä itse-epäilys oli vähitellen johtanut hänet epäilemään kaikkea. Alussa hän oli kärsinyt itsensä vuoksi, vähitellen hän oli ruvennut kärsimään kaiken muun vuoksi. Yleinen typeryys häntä tukahutti, ja rahvaan näky kiihoitti hänen sappeaan.
Joskus, kun hänen olemuksensa intohimoinen puoli oli joutunut tavattomaan kiihoitustilaan hän vajosi eräänlaiseen henkiseen herpoamiseen, jonka ensi oireita oli kaiken olevaisen täydellinen huomaamattomuus, välinpitämättömyys, joka oli pahempi kuin yltynyt tuntehikkaisuus, sitä kun kesti useita päiviä, jopa viikkojakin. Toiste kiinnitti hänen huomiotaan yksinomaan yksi ajatus: kuoleman ajatus. Ja silloin kaikki vaikutelmat liukuivat yli hänen henkensä kuin vesipisarat kuuman kiven yli: joko ponnahtaen takaisin tai haihtuen.
Se oli tuo rakas ja hirvittävä pää-ajatus: kuoleman ajatus. Tuntui siltä kuin Demetrio Aurispa, tuo lempeä itsemurhaaja, olisi kutsunut perillistään. Ja tämä tunsi mitä kohtaloa hän sisimmässään kantoi. Aavistus sen täyttymyksestä herätti hänessä joskus vaistomaista kauhua, joka lähenteli mielisairautta; mutta useammin se vielä herätti hänessä levollista alakuloisuutta, johon sekaantui itsesurkua, eräänlaista hekumallista sääliä; mystillistä murheellisuutta jonka valloissa hän kernaasti viipyi.
Nyt viimeisen käänteen jälkeen, josta hän ainoastaan suurta vaivaa nähden oli eheänä eronnut, hän lankesi jälleen tunteenomaisiin harhaluuloihin. Kyettyään pakenemaan kuoleman lumoja, hän katseli elämää hieman verhotuin silmin. Vaikka juuri vastenmielisyys katsoa todellisuutta tuimasti silmiin ja otsa pystyssä uhmata elämää oli saattanut hänet haudan partaalle, hän nyt harhaluulosta nouti toivonvälkkeen tulevaisuutensa varalle: — Maailmassa on olemassa ainoastaan yksi onnen huumaus: ehdoton varmuus toisen olennon omistamisessa. Tätä huumausta minä etsin. — Hän etsi sellaista, mikä ei ole löydettävissä. Sisimpiä olemuksensa säikeitä myöten epäilyksen kalvamana hän vaati sitä, mikä oli kaikkein vastakkaisinta hänen luonteelleen: Varmuutta, varmuutta rakkaudessa! Mutta olihan hän niin usein nähnyt sen sulavan tyhjiin erittelyn hivuttavan liekin alla! Olihan hän sitä turhaan etsinyt kokonaista kaksi vuotta!
Ja kuitenkin hänen täytyi niin tahtoa.