Tuon suuren päivän aamuna, kun Giorgio heräsi muutaman tunnin kestäneestä levottomasta unenhorroksesta, hän ajatteli, hermot myrskynä pauhaen: — Tänään hän tulee! Tänään tämän päivän valossa olen hänet näkevä. Tulen pitämään häntä käsivarsiini kiedottuna, tällä vuoteella. Minusta tuntuu, kuin saisin omistaa hänet tänään ensi kerran; minusta tuntuu, kuin siitä tulisin kuolemaan. — Syleilyn kuvittelu tuotti häneen niin rajun sysäyksen, että koko hänen ruumiinsa pitkin pituuttaan värähti, kuin sähkövirran purkauksesta. Hänessä esiintyi tuo kauhea ruumiillinen ilmiö, jonka hirmuvoiman edessä hän oli turvaton uhri. Koko hänen tajuntansa oli halun ehdottoman vallan alaisena; sillä kaikki nämä sysäykset, jotka hetki hetkeltä järkyttivät hänen aivojansa, olivat omiaan panemaan liikkeelle sitä aivojensa kohtaa, minkä edelläkäynyt lepotila oli saattanut äärettömästi muutoksille alttiiksi. Perinnöllinen himoisuus purkautui uudelleen vastustamattoman raivoisasti esiin tässä hentomielisessä rakastajassa, joka henkistä yhteyttä tavoitellen mielellään mainitsi rakastajatartaan sisarekseen.
Hengissä hän tarkasteli lemmittynsä alastomia suloisia jäseniä, toista toisensa jälkeen. Joka muoto sai katsottuna hänen kaihonsa liekin lävitse omituisen satumaisen, melkein yliluonnollisen loiston. Hengissä hän päästi lemmittynsä hyväilyt yksitellen ohitsensa kulkemaan. Joka asento muuttui hekkumallisen lumoavaksi, kiihtyen melkein käsittämättömän vaikuttavaksi. Kaikki tuossa naisessa oli valoa, tuoksua, rytmiä.
Tuon ihmeellisen olennon, niin, hän, hän yksin sen omisti! Mutta äkillinen mustasukkaisuuden puuska kehittyi hänen himostaan, kuin savu kituvasta tulesta. Kun tuo sisäinen myrsky kiihtyi, hän hypähti ylös vuoteestaan, karkoittaakseen kouristuksen.
Ikkunan edessä liikkuivat aamun hohteessa öljypuun oksat vitkaan, vaalean harmaina. Meren kumeaan yksitoikkoisuuteen sekoittivat varpuset vielä hiljaista viserrystään, suljetusta karsinasta karitsa päästi aran määkinän.
Kun Giorgio astui ulos parvekkeelle, virkistävästä kylvystä vahvistuneena, hän joi pitkin siemauksin tuhansien tuoksujen höystämää aamuilmaa. Hänen keuhkonsa laajenivat, ajatukset seurasivat toisiaan nopeasti ja jokaisessa oli odotetun leima: nuoruuden tunne välähti hänen sydämeensä.
Hänen edessään aurinko nousi, puhtaana, yksinkertaisena, ilman pilvien komeutta, ilman salaperäisyyttä. Melkein lumivalkeasta merestä yleni veripunainen kehä, jolla oli melkein niin terävän selvät ääripiirteet, kuin pajasta tulleella metallilevyllä.
Cola Samppanja joka puhdisti pihamaata, huudahti:
— Tänään on suuri juhlapäivä. Tänään tulee rouva. Tänään vilja hiistelee tähälle, odottamatta helatuorstaita.
Hymyillen vanhuksen somalle puheelle Giorgio kysyi:
— Oletteko muistanut sanoa naisille, että noukkisivat kinsteri-kukkia?
Koko tie on siroitettava kukilla.