Vanhus teki kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, ettei häntä tarvinnut muistuttaa.
— Viisi olen käskenyt tulemaan.
Ja mainitessaan heidän nimensä hän osoitti kädellään paikkoja, missä tytöt asuivat:
— Scimmian tyttö, Sguaston tyttö, Favetta, Splendore, Garbinon tyttö.
Kuullessaan nämä nimet Giorgio huomasi mielessään äkillistä hilpeyttä.
Hänestä tuntuivat kaikki keväimen henget asettuvan hänen sydämeensä.
Kirkas runouden aalto huuhteli häntä. Kohosivatko kaikki nämä neitoset
sadun povesta siroittamaan kauniin Roomattaren polulle kukkia?
Hän antautui odotuksen hetkien tarjoamaan levottomaan nautintoon. Hän tuli alas pihalle ja kysyi:
— Missähän he ovat poimimassa?
— Tuolla ylhäällä, vastasi Cola osoittaen kumpua: — Tammilehdon kohdalla. Löydät heidät, kun seuraat laulua.
Todella kuului aika ajoin naisten laulu ylhäältä kummulta. Giorgio kiipesi rinnettä ylös etsien kieloja. Kiemurteleva polku pujottelihe nuoressa tammilehdossa. Eräässä kohdassa haarautui joukko toisia polkuja, joiden päätä ei näkynyt. Kaikki nämä kallioon hakatut ja lukemattomien juurien peittämät rotkotiet muodostivat jonkunmoisen vuoristosokkelon, missä varpuset visertelivät ja rastaat lauloivat. Giorgio ei eksynyt, sillä hän seurasi kaksinkertaista opastajaa: laulua ja kukkien tuoksua. Hän löysi kinsteriä kasvavan paikan.
Se oli ylätaso, jolla kasvoi kukkivaa kinsteriä niin tiheään, että se silmälle tarjosi yhden ainoan keltaisen vaipan, rikinkeltaisen, loistavanvärisen. Nuo viisi tyttöä poimivat kukkia, täyttäen niillä korinsa, ja laulaen sen ohella. He lauloivat venytettyä laulua, täydellisine terssi- ja kvintti-soinnoksineen. Kun he saapuivat loppusäkeeseen, he kohosivat pensaikosta, jotta sävel vapaammin pääsi tunkemaan ilmoille täydestä rinnasta; ja he venyttivät säveltä kauan, katsoivat samalla toisiaan silmiin ja ojensivat kukkien täyttämiä käsiään.