Huomatessaan muukalaisen, he keskeyttivät laulunsa ja kumartuivat uudelleen pensaiden yli. Huonosti tukahutettu naurun hykätys levisi yli keltaisen kukkakentän. Giorgio kysyi:
— Kuka teistä on Favetta?
Tyttönen, ruskea kuin oliivi, nousi vastaamaan, hämmästyneenä, melkein pelästyneenä:
— Minä se olen, herra.
— Etkö sinä ole San Viton taitavin laulajatar?
— En, herra. Se ei ole totta.
— Se on totta, se on totta, huusivat hänen toverinsa. — Käske hänen laulaa, herra.
— Se ei ole totta, herra. Minä en osaa laulaa.
Nauraen ja tulipunaisena kasvoiltaan hän puolustautui; hän väänteli esiliinaansa sormien välissä, toverien kehoitellessa häntä. Hän oli lyhyt kasvultaan; mutta hänellä oli voimakkaat muodot ja leveä kukoistava povi, joka laulamisesta oli laajentunut. Hänen tukkansa oli kutrinen, kulmakarvat paksut, nenä kaareva; eräät päänliikkeet olivat hiukan rajuja.
Ensi estelyn jälkeen hän suostui. Hänen toverinsa tarttuivat toisiaan käsistä ja sulkivat Favettan piiriinsä. He sukelsivat esiin kukkaispensaista, ahkerien mehiläisten suristessa yltympärillä.