Favetta alkoi ensin epävarmana, mutta sävel säveleltä varmistuen. Hänen äänensä oli puhdas, sujuva, kristallinkirkas kuin raikas lähde. Hän lauloi pari säkeistöä, ja toverit yhtyivät kuorona loppusäkeeseen. Loppunuottia he venyttivät, lähentäen suunsa toisiinsa, muodostaakseen yhden ainoan äänivirran; ja se kaikui hitaana ja juhlallisena kuin kirkkoveisu.
Favetta lauloi: — Kaikki lähteet ovat kuivuneet. Lempi parkani! Se kuolee janoon. Tromma lari, lira llari, llallera, Tromma lari, lira, eläköön lempi! — Oi lempi, mua janottaa, janottaa, janottaa. Missä on vesi, jonka mulle toit? Tromma lari, lira… — Toin sinulle saviruukun, se oli sidottu kultaketjuihin. Tromma lari, lira… — Ja toverit lauloivat: Eläköön lempi!
Tämä kevään tervehdys lemmelle nousseena näistä sydämistä, jotka eivät kenties vielä olleet kokeneet rakkauden syvää surumielisyyttä, jotka eivät kenties koskaan tulisi sitä kokemaan, kaikui Giorgion korvaan hyvänä enteenä. Tytöt, kukat, metsä, meri, kaikki nämä vapaat ja itsetiedottomat seikat, jotka hänen ympärillään henkivät elämän hekkumaa, virkistivät hänen sieluansa; ne lievensivät ja nukuttivat sitä tunnetta, mikä hänellä tavallisesti oli omasta olemuksestaan; ne antoivat hänelle rauhallisen, sopusointuisen, melkein rytmillisen tuntemuksen uudesta kyvystä, joka vähitellen kehittyi hänen olentonsa sisältä ja joka vallan epämääräisesti, kuin epäselvänä jumalallisen suloisuuden näkynä ilmestyi hänelle.
Se oli haihtuva tenho, niin tavaton ja käsittämätön tajunnantila, ettei hän edes voinut mieleensä kiinnittää sen harhakuvaa. Laulajattaret näyttivät hänelle rikkaan sadon täyttämiä korejaan — kukkien runsautta, vielä kasteesta kosteata. Favette kysyi:
— Joko riittää?
— Ei, se ei riitä. Teidän pitää vielä palata tänne poimimaan. Koko tie paalurakennuksesta taloon saakka on peitettävä kukilla. Portaille niitä on siroitettava, parvekkeelle…
Entä taivaaseenastumispäivaksi? Etkö aio jättää ainoatakaan kukkaa jälelle Jesus Kristusta varten?
VIII.
Ippolita oli saapunut. Hän oli kulkenut yli kukkien kuin madonna, joka on toimeenpaneva ihmeen; kukkaismaton yli hän oli astunut. Hän oli tullut vihdoinkin; vihdoinkin hän oli astunut yli kynnyksen.
Nyt hän väsyneenä ja onnellisena tarjosi rakastajan huulille kokonaan kyynelten kostuttamat kasvonsa, puhumatta, sanomattoman antaumuksen ihme näössään. Väsyneenä ja onnellisena itki ja nauroi hän ihailemansa miehen lukemattomien suudelmien lomitse. Mitä merkitsivätkään kaikki muistot siltä ajalta, jolloin hän oli ollut poissa! Mitä merkitsi kaikki vastoinkäyminen, kaikki tuskat, kaikki levottomuus, kaikki vaivalloiset taistelut elämän armotonta raakuutta vastaan! Mitä merkitsikään kaikki murhe ja epätoivo tähän ylimpään onnenhurmaukseen verrattuna! Hän eli, hengitti raskastajansa sylissä, tunsi itsensä äärettömästi rakastetuksi. Hän ei tietänyt muuta, kuin että oli äärettömästi rakastettu. Kaikki muu haihtui, vajosi tyhjyyteen, näytti siltä, kuin ei sitä koskaan olisi ollut.