— Oi, Ippolita, Ippolita! Oi, sieluni! Kuinka palavasti olen sinua kaihonnut! Sinä tulit! Nyt et enää lähde luotani, et moneen, moneen päivään; eikö totta? Ennenkuin minut jätät, täytyy sinun tappaa minut.
Giorgio suuteli häntä huulille, poskille, kaulaan, silmiin, kyllästymättä ja joka kerta kuin hänen huulensa kohtasivat suloisen kyynelen, hän tunsi syvää väristystä. Nämä kyynelet, tämä hymy, tuo onnenilme väsymyksen uuvuttamilla kasvoilla, se ajatus, ettei tämä nainen hetkeäkään ollut epäröinyt suostumasta, se ajatus, että hän tehden vaivaloisen matkan oli kaukaa tullut tänne, ja että hän nyt hänen suudelmiensa alla itki eikä liikutukselta voinut puhua — kaikki nämä intohimoiset ja suloiset seikat puhdistivat hänen tunteitaan, poistivat hänen pyyteistään saastaisuuden, loivat hänen rakkauteensa melkein siveän tunteen, kohottivat hänen sieluaan. Hän sanoi, vetäessään ulos pitkää neulaa, joka kiinnitti harsoa hattuun:
— Olet varmaankin hyvin väsynyt, Ippolita parka! Olet vallan kalpea.
Ippolita oli vetänyt harson syrjään kasvoiltaan, mutta hänellä oli vielä vaippa yllä ja hansikkaat kädessä. Giorgio auttoi häntä riisumaan harson ja hatun tehden sen tottuneesti. Ippolitan kaunis ruskea pää jäi vapaaksi ja sitä peittivät yksinkertaiset hiukset kuin kypäri, pilaamatta takaraivon hienoa viivaa, peittämättä niskaa.
Uudelleen Giorgio peitti hänet suudelmilla. Hän etsi kaulasta, vasemman korvan alta kaksoisia, noita molempia luomia, noita kullanruskeita eläviä marjoja. Ippolitalla oli valkoinen pitsikaulus ja kaulassa kapea musta samettinauha, joka erinomaisen tuntuvasti toi esiin ihon valkeuden. Päällysvaipan aukosta pisti esiin hame, joka oli tehty niin hienosti mustan ja harmaan raitaisesta kankaasta, että se näytti harmaalta: se oli tuo muistorikas hame Albanosta. Siitä erosi heikko orvokin tuoksu, tuo tunnettu tuoksu.
Giorgion huulet kävivät polttavammiksi, ja kuten Ippolitan oli tapana sanoa, himokkaammiksi. Hän hellitti, riisui Ippolitan yltä vaipan, auttoi häntä vetämään hansikkaat käsistä; hän tarttui hänen paljaisiin käsiinsä ja painoi niitä ohimoilleen, hulluna saadakseen häneltä hyväilyä. Ja pidellessään hänen ohimoitaan, Ippolita veti hänet puoleensa, verhosi hänet pitkällä hyväilyllä, suuteli häntä yli koko kasvojen, hyväillen häntä ikävöivällä, moninkertaisella suudelmalla. Giorgio tunsi tuon jumalaisen, tuon verratoman suun, jota hän usein oli luullut ikäänkuin sielullaan havaitsevansa ollen haltioitumisen valloissa, joka voitti aistillisen huumauksen ja ilmeni hänen sisäisen olemuksensa yliaistilliselle osalle.
— Sinä surmaat minut, mutisi Giorgio, vavisten kuin haavanlehti, samalla kuin hiusjuurissa tuntui jäinen kylmyys, joka selkänikamasta nikamaan levisi ytimeen asti. Ja sisällään hän tunsi epämääräistä, vaistomaista pelästystä, jota jo ennenkin oli tuntenut.
Ippolita sanoi, irtaantuessaan:
— Nyt näkemiin. Missä on… minun huoneeni? Oi, Giorgio, kuinka hyvä meidän tulee olemaan täällä!
Hymyillen hän katsoi ympärilleen. Hän kulki muutaman askeleen kynnystä kohti, kumartui nostamaan kimpun kinsteriä ja veti sen tuoksua ilmeisen ihastuneena sieramiinsa. Hän tunsi itsensä vielä vallan liikutetuksi, melkein huumautuneeksi tästä rajattomasta kunnianosoituksesta, tästä raikkaasta, kukoistavasta ihanuudesta, mikä oli siroitettu hänen tiellensä. — Eikö hän nähnyt unta? Hänkö se todella oli, Ippolita Sanzio, tällä vieraalla paikkakunnalla, tässä lumotussa maassa, kaiken tämän runouden ympäröimänä ja juhlimana. — Äkkiä, uudet kyynelet silmissä ja kietoen kätensä lemmittynsä kaulaan hän huusi: