— Kuinka kiitollinen olen sinulle!
Hänen sydämensä ei huumautunut mistään niin kuin tästä runoudesta. Sen ihanteellisuuden kautta millä lemmittynsä hänet verhosi, hän tunsi kohoavansa yläpuolelle omaa vaatimatonta minäänsä; hän tunsi elävänsä toista elämää, korkeampaa elämää, joka väliin tukahuttaen ahdisti hänen sieluaan, samoin kuin tapahtuu turmeltuneeseen ilmaan tottuneelle rinnalle, kun se hengittää runsaasti happea.
— Kuinka ylpeä olen siitä, että olen sinun omasi! Sinä olet ylpeyteni. Riittää, että olen vaan hetken luonasi, tunteakseni itseni toiseksi naiseksi, äärettömästi erilaiseksi. Yhtähaavaa sinä jakelet minulle toista verta, toista henkeä. En enää ole Ippolita, en enää sama kuin eilen. Mainitse minua toisella nimellä.
Giorgio antoi hänelle nimen:
— Elämäni!
He syleilivät toisiaan; he suutelivat toisiaan rajusti, ikäänkuin olisivat tahtoneet juurineen irroittaa ne suudelmat, joilla sulkivat toistensa huulet. Tempautuen irti, toisti Ippolita:
— Nyt näkemiin. Missä on minun huoneeni? Näytähän.
Giorgio kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vei hänet viereiseen makuuhuoneeseen. Ippolita päästi ihmettelyn huudon, nähdessään "häävuoteiden häävuoteen" joka oli peitetty suurella keltasilkkisellä morsiuspeitteellä.
— Tuohonhan vallan tulemme eksymään…
Ja nauraen hän kulki kookkaan huonekalun ympäri.