— Suurin vaikeus on päästä siihen sisälle.
— Sinun tulee ensin panna jalkasi minun polvelleni, vanhan maantavan mukaan.
— Kuinka monta pyhimystä! hän huudahti, katsellessaan päänpuolisessa sängynpäässä pitkää riviä pyhimysten kuvia.
— Meidän kai täytyy peittää ne.
— Niin, se on totta…
Molemmat löysivät vaan vaivoin sanoja; molempien äänet olivat hieman muuttuneet, molemmat vapisivat, vastustamattoman pyyteen pakoittamina ja melkein raukeina ajatellessaan tulevaa hekkumaa. He kuulivat jonkun kolkuttavan ovelle. Giorgio astui parvekkeelle.
Se oli Candian tytär, Elena. Hän tuli ilmoittamaan, että aamiainen oli valmis.
— Mitä tahdot tehdä? — kysyi Giorgio, kääntyen Ippolitan puoleen, epäröivänä, kuin kouristuksen valloissa.
— Minulla ei todellakaan ole nälkä, Giorgio; minulla ei ole vähintäkään halua syödä. Syön päivällistä myöhemmin, iltapäivällä, jos suostut…
Molemmilla oli sama ajatus; molemmat tiesivät, että nyt kaikki muu oli mahdotonta.