Käsi kädessä he hitaasti astuivat porras portaalta, pysähtyen aikaisin kukkivia puita katselemaan tai katsoen toisiinsa, kuin olisivat nähneet toisensa ensi kertaa. Heidän silmänsä näyttivät suuremmilta, syvemmiltä, ikäänkuin kaukaisemmilta, melkein luonnottomien varjojen reunustamilta. He hymyilivät toisilleen, puhumatta, ollen molemmat tuon määrittelemättömän tunteen valtaamina, joka näytti haihduttavan ilmaan heidän näennäisesti udun hienoksi käyneen aineellisuutensa. Näin he astuivat kaiteille asti, sitten he pysähtyivät, he katselivat merta, he kuuntelivat merta.
Se mitä he näkivät, oli tavatonta, harvinaista, suuremmoista, ja kuitenkin tutunomaisen valon kirkastamaa, kuin olisi se ollut heidän sydämiensä heijastusta. Se, mitä he kuulivat, oli sekin tavatonta, tavattoman äänekästä, ja kuitenkin hiljaista, kuin salaisuus, joka heille yksin ilmaistiin.
Harvat hetket — ja ohimenneet! Heitä ei vavahuttanut tuulen henkäys, ei aaltojen kaiku, ei mikään pauhina, ei mikään jylinä, ei mikään ihmisääni, vaan itse se ahdistus, joka kohosi heidän liian suuresta ilostaan. Muutamat hetket — jo ohimenneet palauttamattomasti! Molemmat tunsivat nyt elämän kulkevan kulkuaan, ajan pakenevan, ympäristön muuttuvan vieraaksi, sielun käyvän taas levottomaksi, rakkauden heikkenevän. Molemmat tunsivat, että ylimmän unhoituksen hetki, tuo ainoa hetki ainaiseksi oli ohi.
Yksinäisyyden juhlallisuuden painamana, epämääräisesti peläten tuota avaraa vesiaavikkoa, tuon aution taivaan alla seisoen, joka asteittain vaaleni taivaanrantaa kohti, Ippolita mutisi:
— Kuinka se on avaraa!
Ja molemmista tuntui nyt se kohta, missä paraikaa hengittivät, äärettömän kaukaiselta tunnetuista paikoista, vallan yksinäiseltä, tuntemattomalta, luoksepääsemättömältä, melkein siltä, kuin olisi se ollut ulkopuolella maailmaa. Ja vaikka huomasivat sydämensä toiveen täyttyneeksi, he molemmat sisällänsä tunsivat samaa alakuloisuutta, ikäänkuin olisivat aavistaneet, etteivät voisi kantaa uuden elämän täyteläisyyttä. Vaieten he seisoivat vielä muutaman hetken, vierekkäin ja kuitenkin erillään, katsellen Adrian merta, joka hohti jäisen lyijynkarvaisena ja jolla paisuvat aallot vilkkaine valkoisine vaahtopäineen vierivät. Äkkiä puhalsi raikas henkäys akasia-puiden lehtiin ja levitti niiden tuoksua.
— Mitä sinä ajattelet? — kysyi Giorgio kavahtaen ylös mietiskelystään, ikäänkuin puolustautuen ennenaikaiselta surumielisyydeltä, joka uhkasi hänet vallata.
Siinä hän seisoi, yksin lemmittynsä kanssa, elämää uhkuvana ja vapaana. Ja kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Piilikö siis hänen sisällään lohduton epätoivo? Huomatessaan taas näin olevansa erillä tuosta vaikenevasta olennosta, hän tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin. — Mitä sinä ajattelet?
— Riminiä — vastasi Ippolita hymyillen.
Taaskin menneisyys! Tuon kauas menneisyyteen väistyneen elämän muistelua tänä hetkenä! — Loiko sama meri heidän verhottujen katseidensa eteen samoja mielikuvia? Kotvan ajan hän tunsi sisällään vihamielisyyttä itsetiedotonta tunnelmien manaajatarta kohtaan. Ja sitten hän silmänräpäyksessä äkkiä näki heidän rakkautensa kaikki huippukohdat kirkastuvina ja heloittavan loistavina. Vallan haihtuneet seikat palasivat hänen mieleensä, jalostavan musiikin säestäminä. Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki jälleen intohimonsa äärimmäisyyteen kiihtyneet lyyrilliset kohdat, näki ne jälleen liittyneinä lempiseutuihinsa, luonnon ja taiteen suurten ilmestysten yhteydessä, jotka olivat saattaneet hänen ilonsa jalommaksi ja syvemmäksi. Mutta miksi vaaleni tästä vertailusta äsken kulunut hetkikin? — Tuon äkillisen salamanvälkkeen häikäisemien silmiensä edessä vaalenivat nyt kaikki oliot. Ja hän huomasi, että valon alinomainen heikkeneminen herätti hänessä kuvaamatonta ruumiillista pahointuntemusta, ikäänkuin ulkonainen ilmiö olisi ollut välittömässä yhteydessä hänen sisäiseen elinehtoonsa.