Hän haki jotain sanaa, kutsuakseen luokseen tuota naista, taas kiinnittääkseen hänet itseensä jollakin havaittavalla siteellä, ikäänkuin taaskin löytääkseen hetkellisen todellisuuden arvon, jonka oli menettänyt. Mutta etsintä oli hänelle tuskallinen: hänestä tuntui kuin olisivat ajatukset häneltä liukuneet pois, haihtuneet, jättäen hänet tyhjäksi. Kuullessaan lautasten kalinaa, hän kysyi:
— Onko sinun nälkä?
Ja tämä kysymys, joka aiheutui tuosta vähäisestä sattumasta ja lausuttuna äkkiä poikamaisen vilkkaasti, sai Ippolitan hymyilemään.
— On vähän, hän vastasi naurahtaen.
Ja molemmat kääntyivät katselemaan tammen juurelle katettua pöytää.
Vielä muutama hetki, ja aamiainen oli valmis.
— Sinun on tyydyttävä siihen, mitä on tarjona, — huomautti Giorgio — keittiö on hyvin alkuperäisen maalainen…
— Minä olen kaikkeen tyytyväinen…
Ja iloisen näköisenä hän lähestyi pöytää; uteliaana hän tutki pöytäliinaa, veitsiä ja haarukoita, laseja, lautasia, oli niihin ihastunut ja iloitsi kuin lapsi sinisistä kukkaiskoristeista, jotka somistivat valkoista hienoa porsliinia.
— Kaikki miellyttää minua täällä.
Hän kumartui ottamaan isoa pyöreää leipää, joka kauniin paisuneen punervan kuorensa alla vielä hohti lämpöisenä, ja veti ihastuneena sen tuoksua sieramiinsa.