Ja lapsellisen herkutteluhalun valtaamana hän sormineen murenteli sen rasahtelevaa reunaa.
— Kuinka hyvää leipää!
Hänen vahvat valkoiset hampaansa kiilsivät hänen puraistessaan leipää; kaikki kaarevan suun liikkeet ilmaisivat vilkkaasti syömisestä aiheutunutta mielihyvää. Ja koko hänen olemuksestaan säteili tuon liikkeen aikana sellainen yksinkertainen ja raikas sulous, joka hurmasi rakastajan ja hämmästytti odottamattoman uutuuden tavoin.
— Kas tuossa! Koetappa, kuinka se on hyvää!
Hän tarjosi hänelle sitä paikkaa, missä oli hänen puremansa kostea jälki; nauraen hän lykkäsi sen hänen huuliensa väliin, siirtäen häneen käsiintuntuvasti hilpeyttään.
— Ota!
Giorgiosta tämä tuoksu oli erinomainen; hän antautui haihtuvan tenhon valtaan; hän antoi tämän mielestään uuden houkutuksen kietoa itsensä. Raju mielijohde heräsi hänessä äkkiä: puristaa houkuttelija käsivarsiinsa, kohottaa hänet ylös ja saaliin tavoin juosten kantaa hänet pois. Hänen sydämensä paisui ruumiillisen voiman, voitokkaan terveyden, hurjan nautinnon täyttämän elämän, yksinkertaisen, turmeltumattoman rakkauden, suuren, alkuperäisen vapauden epämääräisestä kaihosta. Hän tunsi ikäänkuin hetkellistä tarvetta murtaa se vanha kuori, joka häntä ahdisti ja siitä astua esiin vallan uutena ihmisenä, vapaana kaikista kärsimyksistä, jotka häntä surettivat, kaikista puutteellisuuksista, jotka olivat häntä kahlehtineet. Hän näki edessään houkuttelevan näyn tulevasta olemassaolosta, missä hän vapautuneena kaikista turmiollisista ominaisuuksista, kaikesta ulkonaisesta tyranniudesta, jokaisesta surkeasta erehdyksestä, havaitsi oliot sellaisina, kuin olisi ne nähnyt ensi kertaa, ja kuin olisi hänellä ollut edessään avara maailmankaikkeus, kuin ihmiskasvot. Eikö siis tämä ilme voinut tulla tuosta nuoresta naisesta, joka hiljaisen tammen juurella olevan kivipöydän ääressä oli murtanut vastaleivotun leivän ja jakanut sen hänen kanssaan? Eikö se siis todella voinut tästä päivästä alkaa tuo — uusi elämä.