Oli päivännousun aika. Taivas oli verhottu, usvainen, melkein maidon värinen. Kostea, tyven lämpö täytti ilman. Meri, joka oli menettänyt kaiken aineellisuuden ja lepäsi liikkumattomana, sekaantui etäisyyden epämääräisiin höyryihin, värittömänä, vapaana tuulenhengestä. Valkea purje, yksi ainoa valkea purje — tuo niin harvinainen näky Adrian merellä — pisti esiin Diomedilaisten saarten kohdalla; ollen liikkumaton, veden kuvastuksessa suunnattomasti pidentynyt, se muodosti ikäänkuin näkyvän keskipisteen tässä pysähtyneessä maailmassa, joka näytti häipyvän etäisyyteen.
Ippolita istui parvekkeella väsyneessä asennossa ja tuijotti tuohon purjeeseen, jonka valkea väri hänen mieltänsä kiinnitti. Siinä istuessaan, hieman kokoonvajonneena, hieman velttona koko olemukseltaan, oli hänellä kasvoissaan typerä, melkein tylsämielinen ilme, joka kuvasi hetkellistä sisäisen elämän poissaoloa. Tämän henkisen ilmeen puuttuessa esiintyivät hänen kasvojensa jokapäiväiset ja epäsäännölliset piirteet selvemmin, hänen kasvojensa epäjalous tuntui pääsevän voitolle. Suukin, tuo taipuisa, kauniin kaareva suu, jota kosketellessaan rakastaja usein oli tuntenut vaistomaista, kuvaamatonta väristystä, näytti nyt olevan vailla kaikkea tenhoa eikä olevan muuta, kuin tavallinen ruumiillinen elin, jota katsellessa hyväilynkin mielikuvalta, kohdistuen pelkkään koneelliseen toimintaan, puuttui kaikki jalous.
— Nyt on kaikki loppu. Liekki on sammunut. En enää häntä rakasta! — ajatteli Giorgio, sillävälin kuin hänen tarkkaava ja terävä katseensa julman selkeästi tähysteli tätä mitään aavistamatonta olentoa, jonka elämään hän tähän päivään saakka intohimoisesti oli liittänyt oman elämänsä; — En enää häntä rakasta. Kuinka se niin äkkiä on voinut tapahtua? Tämä ei ollut hänessä yksistään liioittelun aiheuttamaa inhoa, ruumiillista vastenmielisyyttä, joka seuraa ylenmäärin paisutettua nautintoa, vaan se oli paljon syvempää, paljon rajumpaa irtaantumista, joka hänestä näytti lopulliselta ja korjaamattomalta. — Kuinka voisi taas rakastaa, kun on nähnyt, mitä minä nyt näen? Ja hänessä toteutui tuo tavallinen ilmiö: yhdistämällä alkuperäiset, erinäiset ja liioitellut havainnot kokonaisuudeksi, hän muodosti mielikuvituksessaan harhakuvan, josta hänen hermonsa vastaanottivat paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin asianomaisesta todellisesta eineestä. Ymmärtämättömän vahvasti hän Ippolitan persoonassa nyt enää näki pelkän sukupuoliolennon. Hän näki ainoastaan alemman olennon vailla kaikkea henkeä, yksinkertaisen nautinnon ja haureuden välikappaleen, turmion ja kuoleman välikappaleen. — Ja hän oli inhonnut isäänsä! Mitä muuta hän itse pohjaltaan oli tehnyt? — Ja hänen mieleensä johtui tuo jalkavaimo. Hänen muististaan sukelsi esiin tuon kauhean taistelun katkelmia, joka oli kamppailtu hänen ja tuon kieron miehen välillä siellä maatalossa, avoimen ikkunan ääressä, missä oli kuullut pienten äpärien huudot, sen suuren papereilla peitetyn pöydän ääressä, jolla oli huomannut ison lasisen kirjepainimen rivoine kuvineen.
— Jumalani, mikä tukahuttava helle! — mutisi Ippolita, kääntäen pois silmänsä valkeasta purjeesta, joka yhä vielä kohosi liikkumattomana äärettömästä vesiaavikosta. — Etkö sinäkin tunne itseäsi vallan masentuneeksi?
Hän nousi ja laahusteli muutaman askeleen suuren patjoilla peitetyn vitsastuolin luo. Kuollettavan väsyneenä hän vaipui sille istumaan syvästi huoaten, nojaten päätä taapäin ja puoleksi ummistaen silmänsä, kaarevien silmäripsien vavisten liikkuessa. Äkkiä hän taas oli muuttunut kauniiksi. Hänen kauneutensa syttyi äkkiä kuin soihtu.
— Milloinka tuuli nousee? Katso tuota purjetta. Se on yhä vielä samalla paikalla! Se on ensimäinen valkea purje täällä oloni aikana. Minusta se tuntuu unelmalta.
Kun Giorgio vaikeni, hän jatkoi:
— Oletko sinä nähnyt toisia?
— En, minullekin se on ensimäinen.
— Miltä seuduinhan se tulee?