— On viisi.
— Vielä enemmän, vallan tuolla takana! Katsohan, vielä jono… Kuinka monta niitä onkaan!
Ne olivat ilmaantuneet äärimäiselle näkörajalle, punaisina kuin pienet liekit, liikkumattomina.
— Tuuli kääntyy. Tunnen, että tuuli kääntyy. Katso kuinka vedenpinta karehtii.
Äkillinen tuulenviuhka liikutti akasia-puiden latvoja, muutamat kukat varisivat alas kuin kuolleet perhoset, sitten seurasi taas tyven, ennenkuin hennot kukkalehdet ehtivät kosketella maata. Hiljaisuudessa eroitti aallehtivan veden pauhinaa, joka loiski somerikolle ja joka seuraten rannikkoa vähitellen vaimeni ja lopulta kokonaan taukosi.
— Kuulitko?
Ippolita oli noussut; ja kumartuen rintanojaa vasten hän kuunteli kuin joku, joka virittää soitinta.
— Tuossa se tulee! — hän huudahti, taaskin osoittaen vedenpinnan karehtimista, jonka yli tuuli pyyhkäisi, ja vilkkaan levottomana hän odotti valmiina päästämään helpoituksen huokauksen.
Vielä muutama silmänräpäys ja tuulen heiluttamat akasiat pudottivat uuden kukkaissateen maahan, ja parvekkeelle asti kohosi raitis henkäys, jossa suolaisen ilman tuoksu sekaantui varisseiden terttujen lemuun. Hopeanheleä, omituisen sointuisa kaiku täytti molempien vuoriniemien välisen pienen poukama-onkalon, värähdellen kuin vaskirummun ääni.
— Kuuletko? — sanoi Ippolita hiljaa, mutta ääni riemuisana, ikäänkuin olisi tuo soitto liikuttanut hänen sydänjuuriaan ja kuin olisi hän koko sielultaan ottanut osaa noihin ilmiöihin.