Giorgio seurasi jokaista Ippolitan asentoa, jokaista liikettä, jokaista sanaa niin jännittyneen tarkkaavaisesti, ettei mikään muu enää hänen mieltänsä kiinnittänyt. Aikaisempi mielikuva ei enää tyystin vastannut nykyistä ilmiötä, vaikkakin tuo mielikuva vielä siihen määrin häntä hallitsi, että siveellisen eroamisen tunne pysyi lujana hänen sisimmässään ja esti häntä näkemästä tuota naista samanlaisena kuin hän alussa oli ollut, hänessä löytämästä tuota alkuperäistä olentoa, häntä täydentämästä. Mutta kaikista hänen liikkeistään, jokaisesta hänen eleestään, jokaisesta sanasta virtasi vastustamaton voima. Kaikki nämä toisiaan seuraavat aistilliset ilmiöt näyttivät muodostavan verkon, joka hänet vangitsi. Tuntui siltä, kuin olisi ollut olemassa tämän naisen ja hänen välillään eräänlainen elimellinen riippuvaisuus, niin että jokainen hänen pieninkin liikkeensä herätti hänessä ehdottoman aistillisen muutoksen, ettei hän enää tuntunut kykenevän elämään ja tuntemaan riippumattomasti. Miten voi hän nyt saada tämän ilmeisen sukulaisuuden sopimaan sen salaisen vihan kanssa, jonka samana hetkenä oli huomannut sisällään?
Ippolitan huomio oli yhä vielä kääntynyt tuohon näkyyn, ja hän oli vaistomaisen uteliaisuuden valtaama ja tunsi ehdotonta tarvetta monistaa vaikutelmiaan ja vajota häntä ympäröiviin seikkoihin. Ehkäpä se juuri oli hänen helppouttaan asettua luonnon yhteyteen ja löytää moninkertaista yhtäläisyyttä inhimillisen olemuksen eri ilmausten ja mitä erilaatuisempien seikkojen ilmaisumuotojen välillä; hänen vilkasta, laajalle ulottuvaa myötätuntoisuuttaan, mikä ei kohdistunut yksistään niihin esineisiin joiden kosketuksiin hän joka päivä tuli, vaan etäisiinkin; ehkä se oli hänelle ominainen jäljittelykyky, jonka nojalla hänen onnistui usein pelkän viittauksen muodossa kuvata elävän olennon tai elottoman esineen pääominaisuutta, tai hänen taitonsa puhua kotieläinten kanssa ja tulkita niiden kieltä; kaikki nämä matkivat kyvyt juuri olivat omiaan Giorgion silmissä saattamaan Ippolitan sellaisen olennon näköiseksi, jossa alhaisempi aistillinen elämä on vallalla.
Mitä se liekkään? — sanoi Ippolita hämmästyneenä, kuullessaan äkillistä pauhuntapaista ääntä, jonka aiheuttaja tuntui salaperäiseltä. Etkö kuule?
Se oli kuin kumea isku; toisia iskuja seurasi kiihtyvän nopeasti ja niin omituisesti, että oli mahdotonta sanoa, tulivatko ne vallan läheltä vai tunkivatko ne esiin etäältä selkenevän ilman kantamina.
— Kuuletko?
— Ehkä etäällä ukkonen jyrisee.
— Ei, ei.
— Mitä se sitten on? Neuvottomina he katselivat ympärilleen. Meri vaihtoi hetki hetkeltä väriään, mikäli taivas vapautui sumusta. Siellä täällä se oli omituisen vihreä kuin pellava, kun laskevan auringon vinot säteet huhtikuulla loistavat sen läpikuultavien varsien lomitse.
— Kas sehän on purje joka hulmuaa tuolla alhaalla — huudahti Ippolita, onnellisena siitä, että oli ensimäinen salaisuuden ilmisaaja — se on tuo valkoinen purje! Katso, nyt se liikkuu.