Lukuunottamatta muutamia välillä sattuvia uusia velttouden hetkiä, Ippolita tunsi rajua halua samoilla ulkoilmassa, panna itsensä alttiiksi polttavalle auringolle, kuljeskella rannikolla ja kentillä, tutkia tuntemattomia polkuja. Hän kehoitteli kumppaniansakin siihen; joskus hän melkein väkisin laahasi hänet mukaansa; usein hän yksinkin lähti liikkeelle, ja Giorgio yllätti hänet joskus äkkiarvaamatta.
He kulkivat ylös kummulle ja astuivat pensasaidan reunustamaa polkua. Pensaiden lomiin oli kylvetty sinisiä kukkia, joiden keskellä aukeni yksinäisiä suuria, hentoja, lumivalkeita kukkasia, joilla oli viisi terälehteä ja jotka levittivät huumaavaa tuoksua. Pensaiden toisella puolen aaltoilivat olkiensa päässä nuokkuvat tähkäpäät, vihervinä tai kellervinä, riippuen siitä kuinka kaukana tai kuinka lähellä ne olivat kultaista tuuleentumista; muutamat olivat niin raskaat ja korkeat, että ulottuivat pensasaidan yläpuolelle, muistuttaen kaunista, laitojen yli nestettään kuohuttavaa maljaa.
Ei mikään jäänyt Ippolitan valppaalta silmältä huomaamatta. Tuontuostakin hän kumartui, hajoittaakseen puhalluksella vallan hienosäikeisiä hentoja kukkasia, joilla oli pitkät ohuet varret. Silloin tällöin hän pysähtyi tarkastamaan eräänlaisia pieniä hämähäkkiä, jotka näkymättömiä lankoja myöten kiipesivät matalalta kukalta korkealle oksalle.
Auringonpuoleisen rinteen syvennyksessä piili pieni liinapelto, joka jo oli auringon paahtama. Kellervien varsien yläpäässä oli pieniä kultapalloja, ja tuntui siltä, kuin tuota kultaa siellä täällä olisi himmentänyt raudankarvainen ruoste. Pisimmät korret liikkuivat melkein huomaamatta. Kokonaisuus vaikutti somalta kuin kultasepän työ.
— Katso noita kultakoristeita! sanoi Ippolita.
Kinsterin kukat alkoivat jo varista. Muutamista pensaista riippui omituisia valkeita lima-hipaleita; toisilla ryömi suuria mustia ja punakeltaisia toukkia, jotka näyttivät pehmeiltä kuin sametti. Ippolita otti käteensä yhden niistä, jonka pehmeä untuva oli punatäpläinen ja piti sitä levollisena kämmenellään.
— Se on kauniimpi kuin kukka, — hän sanoi.
Giorgio huomasi, — eikä se ollut ensi kerta — ettei Ippolita ollenkaan inhonnut hyönteisiä ja ettei hän yleensä tuntenut tuota voittamatonta vastenmielisyyttä moneen seikkaan, joka hänestä oli inhoittava.
— Viskaa se pois, minä pyydän!
Nauraen Ippolita ojensi kättään kuin olisi tahtonut panna toukan hänen kaulalleen. Giorgio huudahti ja väistyi sivulle. Ippolita nauroi vielä kovemmin.