— Kas kuinka rohkea mies!
Tämän pilan kiihoittamana Ippolita juoksi häntä kohti ajaakseen häntä takaa vaivaistammien runkojen lomitse, jyrkkiä polkuja pitkin, jotka muodostivat jonkunmoisen vuoristo-sokkelon. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana ja karkoitti joukon metsävarpusia pois harmailta kiviltä.
— Pysähdy, pysähdy! Sinä peloitat lampaita…
Pieni lammaslauma karkasi todella pakoon laahaten jälessään jotain sinerviin ryysyihin käärittyä.
— Pysähdy! Katso toki. Ei minulla enää ole mitään.
Ja hän näytti pakolaiselle tyhjiä käsiään.
— Auttakaamme paimenta!
Hän riensi ryysyihin puetun tytön luo, joka turhaan ponnisteli pidättääkseen pajunoksista punotuilla nuorilla yhteen kytkettyjä lampaita. Hän takertui kiinni nuorien solmuihin ja ponnisti jalkaansa kiveä vastaan, voidakseen tehdä vastustusta. Näin, hengästyneenä, kasvot punoittaen tuossa väkinäisessä asennosssa hän oli tavattoman kaunis. Hänen kauneutensa leimahti äkkiä kuin soihtu.
— Tule, tule sinäkin tänne! — hän huusi Giorgiolle, tartuttaen häneenkin lapsellista iloansa.
Lampaat pysähtyivät kinsteripensaiden lomiin. Niitä oli kuusi: kolme mustaa ja kolme valkeata; ja pajunuorat oli sidottu niiden villaiseen kaulaan. Vaimo, joka oli niitä paimentamassa, oli laiha, yllä kurjat ryysyiset sinervät vaatteet. Hän huitoi käsillään ja päästi hampaattomasta suustaan käsittämättömiä tolkuttomia ääniä. Hänen ripsettömissä, vihertävissä pienissä tihrusilmissään, jotka olivat täynnä kyyneleitä ja verta, oli paha katse.